24 kirjaa omasta hyllystä -haaste

Eli päätin blogini uudelleenstarttaamisen kunniaksi liittyä 24 kirjaa omasta hyllystä -lukuhaasteeseen, jossa on tarkoitus lukea 24 lukematonta kirjaa omasta hyllystä 1.12.2013 mennessä. Tämä lienee määrältään juuri sopiva minulle, isompia kirjavuoria en uskalla lähteä ensi vuoden aikana kipuamaan kun osa kirjoistani on sangen pullukoita tai vieraskielisiä. Jos pystyn enempään, niin sen parempi. Jos luen tämän listan ulkopuolelta niin merkitsen senkin, mutta yritän pystyä ainakin nämä tai melkein kaikki näistä lukemaan. Lajittelen niitä vähän tässä listassani, jotta tulee luettua tasapuolisesti erilaisia kirjoja hyllystäni. Luettelen tähän myös ne kirjat, jotka eivät kuulu tämän blogin varsinaiseen aiheeseen mutta jotka silti toivon lukevani ensi vuoden aikana.

Romaanit/lyhytproosa

Suomen kielellä (tarkoittaa millä kielellä kirjan omistan, ei sitä mikä sen alkuperäinen kieli on)

1. Juhani Aho: Rautatie

2. Alexandre Dumas: Velisurmaajat

3. E.T.A. Hoffmann: Paholaisen eliksiirit

4. A.E. Ingelius: Harmaa linna

5. Zsigmond Móricz: Pysy hyvänä kuolemaan asti

6. Amélie Nothombe: Antikrista TAI jokin muu hyllyssäni odottava nykykirjallisuuden edustaja (muita vaihtoehtoja Vikram Seth: Rakkauden musiikki, Tuomas Kyrö: Miniä tai Jess Richards: Snake Ropes)

7. Sir Walter Scott: Lammermoorin morsian

8. Z. Topelius: Talvi-iltain tarinoita 1
9. Z. Topelius: Talvi-iltain tarinoita 2 (voin korvata myös jollain muulla omistamallani Topelius-niteellä nämä tai jomman kumman näistä, Talvi-iltain tarinoiden ykkösosaa vain olen jo aloittanut)

Englannin kielellä

10. George R.R. Martin: A Feast for Crows


11. Pascal Mercier: Night Train to Lisbon (minulla on tämä myös saksankielisenä äänikirjana, joten kunhan jommankumman saan luettua/kuunneltua)

12. L.M. Montgomery: Anne of the Ingleside (en ole jostain syystä tätä saanut luettua, kun nämä Anna-sarjan täyteosat eivät ole minua yhtä paljon innostaneet kuin ne Montgomeryn alun perin kirjoittamat)

13. R.L. Stevenson: Doctor Jekyll & Mr Hyde

Ranskan kielellä

14. Stendhal: La Chartreuse de Parme


Saksan kielellä

15. Peer Meter und Barbara Yelin: Gift

Unkarin kielellä

16. Szabó Magda: Álarcosbál (tämä on jo aloitettu, mutta unkariksi lukeminen on sen verran hidasta että saa silti mennä mukaan haasteeseen)

Näytelmät


17. Friedrich von Schiller: Maria Stuart (saksaksi, katsotaan miten käy!)

18. Oscar Wilde: An Ideal Husband

Tietokirjat



19. Jacqueline Dauxois: Charlotte Corday TAI jokin muista ranskankielisistä Ranskan vallankumous -elämäkerroistani (hyllystä löytyy myös Madame Roland - ja Saint Just -elämäkerrat)

20. Egon Friedell: Uuden ajan kulttuurihistoria 1 (mieluiten kaikki osat, mutta aloitetaan nyt edes tuosta ykkösestä)

20. John Griffiths: Tea - a history of the drink that changed the world

21. Matti Klinge: Idylli ja uhka - Topeliuksen aatteita ja politiikkaa 

22. Kate Simon: Renessanssi-ihmisiä

23. Katrin Unterreiner: Kronprinz Rudolf: Mythos und Wahrheit

24. Ralph Waldo Emerson: Luonto


Yritän kyllä lukea enemmänkin omasta hyllystäni, mutta jospa en listaa muita kuin nämä jotka nimenomaan pyrin lukemaan ennen ensi joulukuun alkua. Listan silti bonuksena myös muut omasta hyllystä lukemani kirjat, erikseen siellä jo olleet ja tämän vuoden aikana ostetut. Sekä saksaksi, ranskaksi että unkariksi tahdon lukea useampia kuin nuo luettelemani kirjat, mutta en aio määritellä etukäteen mitkä kirjat luen. En tätäkään listaa aio kuolemanvakavasti ottaa, mutta olkoon se ohjeena siihen mitkä lukemattomat kirjat ainakin mielelläni lukisin. Ainakin toistaiseksi tunnelma on "jee, vihdoinkin saan pistettyä itseni lukemaan nämä!" Katsotaan miten käy - tänä vuonna luin yhteensä 40 kirjaa kokonaan, joten jos ensi vuonna pääsen vastaaviin lukemiin, tämän haasteen toteuttaminen tarkoittaisi että luen yli puolet omasta hyllystä. Kun päämääränä on kirjastosakkojen vähentäminen ja omien lukemattomien kirjojen lukeminen, se kuulostaa ihan hyvältä.

Takaisin blogiin ja lukuhaasteita

Kuten allaolevasta kirjoituksesta käy ilmi, en sittenkään ole hylännyt kokonaan tätä blogia vaikka en ole tänne moneen kuukauteen mitään kirjoittanut. Syynä on ollut lähinnä työni, joka on ollut todella uuvuttava ja jossa lisäksi istun riesaksi asti tietokoneen ääressä. On tullut vähän huonosti jaksettua tehdä koneella mitään muuta kuin omaa luovaa kirjoittamistani (siinäkin muistikirja ja kynä ovat olleet mieleen) ja välillä vähän sähköpostia ym. Kuitenkin haluaisin yrittää ylläpitää kirjablogia, joten kokeillaanpa uudestaan. Luulen kumminkin, että minun pitää ajatella hommaa jotenkin uusiksi, sillä olen tainnut huomaamattani ottaa hieman liian suuria paineita siitä, kuinka pitkiä ja analyyttisia kirjoitusten pitää mielestäni olla. Vaikka se johtuukin osittain vain siitä, että minä en jotenkin osaa kirjoittaa muuten kuin pitkästi, ja analysointikin tulee kovin itsestään. Mutta jotenkin minun pitäisi osata ajatella niin, että tänne voi kirjoittaa myös lyhyesti ja kevyesti eikä jokaisen kirjoituksen tarvitse olla varsinainen kirja-arvio eikä varsinkaan viimeiseen asti hiottu.

Näin ollen:
- saatan kirjoittaa tänne alunperin ilmoitetun aiheen lisäksi myös yleisesti kirjoista, lukemisesta, historiasta ja muusta kivasta
- en välttämättä kirjoita kaikista lukemistani kirjoista (tänä vuonna en totisesti ole sitä tehnyt), ja toisaalta saatan kirjoittaa muistakin kuin blogin varsinaiseksi aihepiiriksi ilmoittamistani historian- ja historiallisista sekä vanhoista kirjoista
- arviot saavat olla myös pieniä ja lyhyitä, vaikka välttämättä en siihen ikinä pystykään

Ajattelin näin vuoden päättymisen kunniaksi osallistua pariin haasteeseen ensi vuonna. En tosin varmaan kaipaa yhtään enempää stressiä ja määrättyjä tavoitteita, mutta nämä täsmäävät aika hyvin sen kanssa mitä muutenkin haluan tehdä, joten "virallinen" haasteeseen osallistuminen lähinnä muistuttaa minua siitä. Ja toisaalta ei se nyt iso juttu ole jos en onnistukaan, vaan lähden tähän vain "kokeillaan jos"-meiningillä.

Ensinnäkin, koska minulla on oikeastaan kirjojenostokielto ennen kuin saan kohtuullisen monta omassa hyllyssäni jo olevaa kirjaa luettua, osallistun 24 kirjaa omasta hyllystä -haasteeseen. Valitsen kohta ne omat kirjat jotka aion yrittää ensi vuoden aikana lukea, ja listaan ne erikseen.

Toiseksi voisin osallistua Kansankynttilöiden kokoontumisajot -haasteeseen, jossa pitää lukea tietokirjoja ja mieluummin useammasta eri kategoriasta. (Huom. Linkki vie Haastavaa lukemista -blogiin, koska en nyt saa alkuperäisen haasteen tehnyttä blogia auki.) Ensimmäinen taso eli "sytkäri" ei liene minulle vielä haaste, koska historiankirjoja tosiaan luen ihan ilokseni ja toisaalta harrastan käsitöitä, joten kaksi kategoriaa ja kolme kirjaa täyttynee ihan noin vain. Sen sijaan voisin ottaa tavoitteekseni korkeimman tason eli hehkulampun, jolloin pitää lukea 9 tietokirjaa 4 eri kategoriasta - siinä täytyy minunkin jo tehdä muutakin kuin lukea historiaa ja virkata! Ja koska olen halunnut lukea monipuolisemmin, tämä sopii mainiosti. Laitan näille haasteille omat sivunsa tai jotain tänne blogiin.

Ja nyt lopetan lukuhaasteiden selailun ennen kuin liityn vielä useampaan.

Ferenc Molnár: Koulupoikia (ja kirjoittajan paluu blogilleen)

(Sain yhtäkkisen inspiraation kirjoittaa taas tänne tämän kirjan luettuani. Leikitään että en ole ollut kirjoittamatta puoleen vuoteen, jooko?)

Ferenc Molnárin Koulupoikia (A Pál utcai fiúk) ilmestyi vuonna 1907 ja kertoo koulupoikien leikeistä 1800-luvun lopun Budapestissa – ja siitä, kuinka leikkeihin sekoittuu vakavampi, katkerampi sävy ja ne johtavat kipeästi kohti aikuisuutta. En halua paljastaa varsinaista juonta, kerron vain että alkuasetelmassa Pál-kadun (kirjassa suomennettu Paavalinkaduksi) poikajoukko ryhtyy puolustamaan "grundiaan", eli leikkipaikkanaan toimivaa tyhjää tonttia, kilpailevaa poikaporukkaa vastaan. Johtajana heillä on rohkea, älykäs ja oikeudenmukainen János Boka, ja poikien joukossa on kaikenlaisia persoonallisuuksia kuten keikarimainen ja tyylikäs Csele, toistensa kanssa alati nahistelevat Barabás ja Kolnay, kookas ja viheltelevä Csónakos – ja Ernő Nemecsek, pieni, vaalea ja kiltti poika, joka on oikeastaan kirjan päähenkilö, ja omalla tavallaan osoittautuu pojista sankarillisimmaksi.

Koulupoikia on mukaansatempaava ja lumoava kirja, enkä yhtään ihmettele että sitä luetaan edelleen yli sata vuotta sen ilmestymisen jälkeen. Molnárin kirjoittamistavalla on jokin erityinen taito imaista lukija (ainakin minut) suoraan tapahtumien keskelle niin että kaikki tuntuu yhtä elävältä kuin jos se todella tapahtuisi ympärillä. Tarina on toisaalta yksinkertainen kertomus taisteluleikistä joka saa odotettua dramaattisemman käänteen. Toisaalta siitä löytyy monia tasoja ja lukija voi pohtia, mitä tapahtumat kertovat ihmisestä, lapsista ja aikuistumisesta ja elämästä ylipäätään. Tällainen täydellisen kirjan minusta pitää ollakin, toisaalta viihdyttävä ja tunteisiin vetoava kertomus ja toisaalta jotain, jota voi halutessaan ajatella vaikka kuinka paljon. Pienestä kirjasta saa irti vaikka mitä.

Koulupoikia julkaistiin suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 1913 Matti Kivekkään suomennoksena. Nyt Outi Hassi on suomentanut kirjan uudestaan. En ole lukenut Kivekkään suomennosta, sillä ennen kuin aloin lukea sitä, sain kuulla että uusi suomennos on tulossa, ja päätin lukea sen ensiksi. Mitä olen selailemalla vertaillut näitä kahta suomennosta, vaikuttaa Hassi kuitenkin tehneen kielestä nykylukijalle luettavampaa - menettämättä sinänsä Molnárin omaa tyyliä - ja korjanneen joitain virheitä. Huomattavinta on se, että toisin kuin Kivekäs, Hassi on säilyttänyt poikien nimet alkuperäisessä kirjoitusasussaan. Kivekkään suomennoksessa kun valittiin sangen kummallisia ratkaisuja, joissa osa nimistä oli muutettu (sinänsä täysin ymmärrettävistä syistä) kirjoitusasultaan suomalaiselle helpommin lausuttaviksi (esim. Kolnay -> Kolnai, Pásztor - > Pastor), mutta osa nimistä oli muutettu kokonaan toisiksi, mutta edelleen unkarilaisiksi nimiksi. Cselestä oli tehty Tibor (mikä tietääkseni on etunimi kun poikia puhutellaan tässä yleensä sukunimillä, vaikka voivathan etunimet välillä olla sukunimiäkin), Csónakosista Katona ja erityisen kummallisesti oli päähenkilölle, pienelle vaalealle Nemecsekille, annettu täysin erilainen nimi Török (jonka merkitys vieläpä on "turkkilainen" eli ei kovin hyvin henkilön ulkonäön ja olemuksen kuvauksen kanssa täsmäävä).

On sinänsä ymmärrettävää, että lastenkirjaksi tarkoitetun kirjan nimiä muutettiin helpommin lausuttaviksi suomalaisille, etenkin kun tällainen oli tyypillistä käännöskirjallisuudelle muutenkin silloin. Mutta minusta on hyvin kummallista muuttaa monien keskeisten henkiöiden nimet täysin tunnistamattomaksi mutta silti sinänsä edelleen unkarilaisiksi nimiksi. Silloin kirjasta ei voi edes keskustella muunkielisen version lukeneiden kanssa, ja lisäksi nimien merkityksestä saattaa sanakirjan omistaville tulla mielleyhtymiä joita alkuperäinen kirjailija ei ole ollenkaan tarkoittanut. Lukijahan ei aavista, että käännöksen unkarinkieliset nimet eivät ole samoja nimiä kuin alkuperäisteoksessa oli. 

Muuten Kivekkään suomennustyö oli varmasti ansiokasta tämän romaanin saattamisessa suomenkielisten lukijoiden ulottuville niin pian ilmestymisen jälkeen. Olen kuitenkin iloinen, että nyt romaani on suomennettu uudestaan oikeilla nimillä ja sain itse lukea tämän version ensiksi. Unkaria osaamattomille on lopussa nimien ääntämisohjeet. Kadun- ja paikannimet Hassi taas on suomentanut, mutta niiden alkukieliset versiot löytyvät niin ikään kirjan lopusta.

Tosin huomasin unkarinkieliseen versioon verratessani (niin, osaan unkariakin, en vain niin hyvin että olisin saanut itseäni lukemaan kirjaa ensiksi sillä kielellä), että joitain pieniä asioita on jätetty pois, ehkä muutettukin – ilmeisesti lasten- ja nuortenkirjoissa katsotaan edelleenkin voitavan ottaa enemmän vapauksia käännettäessä, vaikka kirja on myös ajaton klassikko josta kaikenikäiset voivat nauttia.

Parhaita kirjoja joita olen tänä vuonna lukenut. Suosittelen lämpimästi.

Milla Keränen: Sisilian ruusu

Tämän blogin teeman vuoksi täällä ei taideta yhtä paljon käsitellä uutuuskirjoja kuin muissa kirjablogeissa, mutta aina välillä minä jotain samana vuonna julkaistuakin luen. Milla Keräsen esikoisteos Sisilian ruusu (Gummerus, 2012) on fantasiahenkinen historiallinen romaani, joka sijoittuu 1200-luvun Sisiliaan. Tuntuu, että useimmiten Suomessa kirjoitetaan historiallista romaania joko kansalaissodan, talvi- ja jatkosodan tai niiden välisen ajan Suomesta (mielellään oman suvun kokemuksiin pohjautuen) tai sitten kaariutriomaista 1830-luvun epookkiromantiikkaa. Historiallisen romaanin genrellä voi kuitenkin tehdä monenlaista, ja siksi olenkin iloinen, että Milla Keränen on tarttunut ihan erilaiseen aikaan, paikkaan ja aiheeseen ja kirjoittanut vankasti omalla tyylillään. Keräsen romaanissa on myös fantasiaelementtejä, ja vaikka se ei ehkä kaikkia tyylipuhtaan historiallisen romaanin ystäviä miellytä, minusta se on kiehtovaa ja mukavan omaperäistä.

Kirja on toistaiseksi jakanut mielipiteitä blogimaailmassa, mikä ei oikeastaan ole yllätys. Tämä ei ole ihan sitä tyypillisintä suomalaista historiallista romaania, joten jo sekin varmaan saa jotkut lukijat odottamaan muuta kuin mitä kirja sitten on. Kehotan kuitenkin tarttumaan kirjaan ennakkoluulottomasti ja vailla liiallisia ennakko-odotuksia tietynlaisesta kaariutriomaisesta aiheen käsittelystä. Itse nautin kirjasta kovasti ja se tuo tervetullutta uutta yrttien ja meren tuoksuista, mystistä tuulahdusta suomalaisen historiallisen romaanin maailmaan.

Romaanin tapahtumaympäristö on 1200-luvun Sisilia hehkeine puutarhoineen, luostareineen ja tuoksuineen. Nuori Rosalia unelmoi enemmästä kuin tytöt hänen ympärillään: vaikka hän tietääkin, että naisen osa on mennä naimisiin, hän tahtoo myös nähdä maailmaa, ja siksi on valmis valitsemaan avioliiton rikkaan vanhemman miehen kanssa eikä haaveile sisarensa tapaan rakkaudesta. Saarella odotetaan keisaria miehineen palaavaksi kotiin, ja ihmetellään saraseenitiedemiehen al-Idrisin hopeista karttaa ja kaukomailta keisarille tuotua suurta eläintä, ziraafaa. Kaikki Rosalian elämässä kuitenkin muuttuu, kun luostarin puutarhaan ilmestyy outo muukalainen, joka tuntuu pudonneen taivaasta. Rosaliaa kiehtoo kaunis nuori mies, jota hän uskoo Jumalan enkeliksi, ja kohtaaminen muuttaa hänen elämänsä. Luostarin muurien suojassa ja yrttien ja ruusujen tuoksussa kukkii salaperäisyyttä hehkuva erikoislaatuinen romanssi.

Romaani ei yritä olla historiallisia faktoja pursuileva, kattava esitys keskiajan Sisiliasta. Enemmänkin se on historian ja keskiaikaisten romanssien yhtymä, johon on lisätty ripaus selittämätöntä yliluonnollisuutta. Ne, jotka etsivät romaanin muotoon puettua faktakokoelmaa keskiajan naisen asemasta, aikakauden politiikasta jne. voivat pettyä. Itse taas nautin suunnattomasti siitä, että historiallisella romaanilla tehdään erilaisia asioita ja sukelletaan suoraan entisajan ihmisen kokemukseen. Sellainen on todella maagista ja se mitä romaanilla oikeastaan pitää tehdä.

Vaikka Rosalia ei kiinnitä omaan aikaansa sen enempää huomiota kuin on luonnollista tuon ajan nuorelle naiselle jonka elämänpiiri ja tiedot ovat loppujen lopuksi hyvin rajattuja, romaanista tulee silti vahvasti läpi sen oma maailma ja aika. Se on läsnä ennen kaikkea siinä, miten romaanin henkilöt elävät – naisten elämä on vahvasti sidoksissa kodin töihin mutta heillä on silti omat unelmansa, intohimonsa ja salaisuutensa, ja kaikkien elämässä näkyy kirkon ja uskonnon voimakas rooli. Kesäisen Sisilian kirjailija maalaa vahvasti ja lumovoimaisesti. Kieli on säästeliästä, ei ryöppyilevää ja runsasta, mutta se piirtää kuvat ja ajatukset kirkkaina esiin. Kirjan kiehtovinta antia on kenties sen kielen aistivoimaisuus – mausteiden, yrttien ja ruusujen tuoksun voi haistaa kirjaa lukiessaan, ja runsaat puutarhat ja kuumat yrttimaat piirtyvät esiin vahvasti. 

Rosalia on päähenkilö, joka varmaan jakaa lukijoiden mielipiteitä; hän on oikeastaan aika itsekeskeinen ja pinnallinenkin. Minua se ei oikeastaan haittaa, sillä miksi päähenkilöiden aina pitäisi olla niin täydellisiä ja ihanteellisia? Tässä hahmo on minäkertoja, mutta ei se automaattisesti tarkoita että hänet olisi tarkoitus kokea aina oikeassa olevana ja hyvänä, vaan hän on sellainen kuin on. Tarina kertoo siitä, mitä tapahtuu, kun juuri tällaiselle ihmiselle käy niitä tapahtumia kuin käy, ja sellaiseksi se on uskoakseni tarkoitettu. Rosaliakin kuitenkin oppii lopulta tapahtumista ainakin jotain ja kasvaa ihmisenä, ja minua kirjan loppu liikutti. 

Pidän siitä, ettei hahmojen tunteita ja muutoksia väännetä rautalangasta, vaan lukijalle jätetään itse tilaa huomioida mitä on meneillään silloinkin, kun päähenkilö ei sitä tiedosta – on kyse sitten päähenkilön itsensä muutoksista tai hänen läheistensä elämästä. Elämässäkin meille ja ympärillämme oleville tapahtuu enemmän kuin todella huomaamme, ja läheistemme tunteet sekä omamme on pääteltävä siitä, mitä tapahtuu ja mitä teemme, ei niitä meille usein kerrota. Muutenkaan kirjassa ei liikoja väännetä rautalangasta, vaan paljon jää lukijan itse pääteltäväksi ja huomattavaksi, mutta ei se minusta liian aukkoiseksi tai hämäräksi jää. Minusta on mukavaa, että lukijankin huomiokykyyn luotetaan ja sille jää jotain tekemistä.

Hahmoista mieleisin minulle on ehkä Rosalian sisar Floriana, johon Rosalia suhtautuu tuskastuttavankin kaksinaismoralistisesti. Pidän myös kovasti Rosalian isästä sekä Rosalian nuoresta ihailijasta Giovannista, jonka soisi kääntävän katseensa johonkuhun suopeampaan neitoon. Hän ansaitsisi jonkun joka välittää hänestä. Kaunis muukalainen luostarin pihassa jää hiukan etäiseksi hahmoksi, mutta kiinnostavan arvoitukselliseksi – kuka hän oikein on ja mistä hän on tullut? Siihen kirja ei anna suoraa vastausta, mutta ainakin vihjeitä. Loppu ei selittele asioita kovin paljon, mutta se sopii täydelleen kirjan tyyliin.

Jostain lehdestä muistaakseni luin ajatuksen, että tämä on tarina myyttien synnystä, ja se on mielestäni hyvin tärkeä huomio Sisilian ruususta. Ihan pelkkänä rakkaustarinana luettuna tämä ehkä jää vähän hämäräksi, mutta rakkaustarinaa tärkeämpää on oikeastaan se, kuinka tämä sangen oikealta ja elävältä tuntuva, vähemmän ihanteellinen nainen ottaa vastaan uskomansa enkelin kosketuksen ja kuinka tästä lopulta syntyy tarina, joka on yhtä kulttuurimme perustavanlaatuisimpien myyttien kanssa. Toisaalta tämä on myös kirja ajasta, jolloin kaikki on muuttumassa: vanha maailma jo vavisee murtuakseen vaikkeivät henkilöt sitä vielä tiedä, ja tulevaisuus on tuntematon. Keisaria odotetaan, mutta palaako hän koskaan? Emmekö nykyäänkin elä sellaisessa ajassa ja juuri siksi kaipaa tukea toisista ajoista?

Kaiken kaikkiaan suosittelen Sisilian ruusua lämpimästi kenelle tahansa, joka uskoo kuvausten perusteella, että se voisi olla hänelle mieleen. Uskon, että monet voivat nauttia siitä kovasti ja kokea sen kiehtovaksi, aistivoimaiseksi lisäksi historiallisten romaanien ja historiallisen fantasian kenttään.  Milla Keräsen tuleviin romaaneihin tulen varmasti myös tarttumaan kiinnostuneena.

Zachris Topelius: Jungarin taru / Rautakylän vanha paroni / Sumutarinoita

Tämä nide sisältää Helmi Setälän 1900-luvun alun suomennoksina kolme Topeliuksen teosta. Nämä kolme on varmaankin valittu yhteen niteeseen sijoitettavaksi sen vuoksi, että ne kaikki ovat ainakin jossain määrin tekemisissä goottiromantiikan kanssa, kuten voi päätellä synkeänkauniista kansikuvastakin, jossa tuuli on puhaltamaisillaan kynttiläntyngän sammuksiin yön tähtien loistaessa taustalla.

Jungarin taru, 1500-luvun Suomeen sijoittuva historiallinen romaani/jatkokertomus sisältää aaveita, Rautakylän vanhassa paronissa selvitellään menneisyyden mysteerejä rappeutuvassa kartanossa kuolemaisillaan olevan turmeltuneen aatelismiehen elämästä, ja Sumutarinoita sisältää koko joukon kertomuksia, joista useimmat kyllä sijoittuvat tuiki tavalliseen maailmaan, mutta joissakin on yliluonnollisia elementtejä.

Ehkä olen vanhanaikainen, kun minusta Topelius on ihastuttavimpia suomalaisia kirjailijoita joihin olen koskaan tutustunut, mutta vanhanaikaisuushan on tässä blogissa kunniassa. Hänen kertomustensa parissa on hauskaa, ja samalla niin sydän, äly, sielu kuin kauneudentajukin saavat runsaasti herkuteltavaa. Topeliuksella on taito kirjoittaa tarinoita menevästi ja jännittävästi, silti lukijaa väheksymättä. Hän ei arkaile myöskään laittaa henkilöitään pohdiskelemaan kovinkin syvällisiä kysymyksiä, niin geo- kuin teologiaakin tai koko Suomen  ja suomalaisuuden erityislaatua. Vaikka hänen teoksissaan on tiettyä 1800-lukulaista opettavaisuutta, se ei ainakaan minun makuuni käy liian raskaaksi (olen toki hyvin perusteellisesti 1800-luvussa kylvetetty, joten tästä on varmasti eri mielipiteitä). Tunnelma on aina hyväntahtoisen satusedän, joka tahtoo samalla antaa lukijoilleen/kuulijoilleen pohdittavaa ja lempeitä elämänohjeita. Toisaalta Topelius ei häpeile kertoa yksinkertaisen jännittäviä ja tunteisiin käyviä tarinoita. 

Jungarin taru oli minusta hyvin jännittävä ja mielenkiintoinen melkein loppuun asti. Loppu ei sen sijaan ollut yhtään mieleeni. Haluan välttää juonipaljastuksia, mutta loppu oli minusta äkkinäinen, huonosti perusteltu ja epäreilu niin lukijoille kuin hahmoillekin. Ainakin lopun juonenkäänteet olisi pitänyt kuvata yksityiskohtaisemmin eikä vain heittää lukijan kasvoille käänteitä joita ei yhtään kuvata ja perustella. Olisiko jatkokertomukselle lehdessä varattu tila loppunut liian pian?

Muuten tarina on kauhean kiehtova: seuraillaan Jungar-suvun vaiheita 1500-luvun Suomessa, etenkin heidän kahta nuorta vesaansa, reipasotteista sisarta Beataa ja arkaa kirjatoukkaveljeä Birgeriä. Heitätapauksessa hätyyttää ihanan ilkeä salatieteitä harrastava Ursula-rouva, kun taas suojelijana on pienen tytön hahmossa näyttäytyvä sukukummitus. Apuun lyöttäytyvät myös Taavi-nuorukainen, joka täydellisessä reippaudessaan ja sankaruudessaan on paljon ikävämpi ja ärsyttävämpi hahmo kuin miellyttävän epätäydelliset nuoret Jungarit; sekä tomera ja viisas munkki (katolista aikaa kun vielä eletään). Suomen suurempaa historiaa noina vuosikymmeninä sivutaan myös, ja historiallisia henkilöitäkin näkyy. Mutta pääpaino on fiktiivisissä päähenkilöissä, joiden kohtaloon vaikuttavat niin historian käänteet kuin tuo ylitsepääsemätön sukukirouskin.

Jos Jungarin tarussa on kaksi goottiromanttisen kirjallisuuden tyypillistä piirrettä, sukukirous ja aave, niin Rautakylän vanhassa paronissa on ne vähemmän yliluonnolliset goottiromantiikan peruskivet: menneisyyden arvoitus, turmeltunut vanha aatelinen sekä rappeutuva kartano. Tässä 1800-luvun alun Suomeen sijoittuvassa kertomuksessa Topelius ottaa oikein kunnolla suomiakseen mielestään korruptoitunutta kustaviaanista aikaa, jota edustaa nimihenkilö Rautakylän paroni Magnus. Tämän luokse eksyy lumimyrskyssä kaksi nuorta sukulaisnaista, joilta paroni on aikanaan vienyt aatelisarvon ja kunnian. Onko syypää kuitenkaan paroni itse, vai onko hänen suurin syntinsä itsepäisyys ja heikkous paheiden edessä? Mihin on kadonnut nuoren Lotten syntyperän salaisuutta hallussaan pitävä entinen hovineito? Saako paha lopulta palkkansa ja voiko syntinen katua ennen kuolemaansa? Noin sadan sivun mittainen kertomus vastaa tähän kaikkeen eloisten ja jännittävien käänteiden jälkeen, vaikka 1700-luvun paheksunnan itsetarkoituksellisuus ja "pääpahiksen" latteus vähän vievätkin terää muuten mainiolta tarinalta.

Sumutarinat taas pohjautuu idealtaan Decameroneen: jostain syystä samaan eristäytyneeseen paikkaan päätyneet ihmiset kertovat toisilleen tarinoita. Tässä tapauksessa eristymisen syy on sumu, joka pysäyttää höyrylaivan Itämerelle kymmeneksi päiväksi, ja ajan kuluksi jokainen kertoo vuorollaan tarinan. Tarinoiden kertojissa on nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, ja monen luontoisia ihmisiä, ja niinpä tarinatkin vaihtelevat. Jossain liikutaan keveissä lemmenkomedioissa, jossain kansantarun maailmassa, ja onpa mukana ainakin yksi hyytävä goottiromanttinen tarina, joka on sijoitettu suurta paloa edeltävään Turkuun. Tämän tarinan nimi on "Ikuinen ylioppilas", mutta luulen että esimerkiksi "Vaeltava ylioppilas" olisi oikeampi käännös, sillä kyse ei siis ole sellaisesta n+10 vuotta yliopistolla henganneesta tyypistä joka vieläkin keräilee sivuaineita eikä suostu valmistumaan, vaan jostain paljon goottiromanttisemmin harhailevasta onnettomasta. Tämä tarina oli yksi suosikkejani, ja toinen suuri suosikki oli kenties "Drifva neiti", joka kertoi monesta vanhasta tyttökirjastakin muistuttavan tarinan reippaasta rasavillitytöstä, jota on vaikea koulia hienostelevien seurapiirien vaatimuksiin. 

Sumutarinoiden kertomukset olivat minusta kokonaisuudessaan ilahduttavia, ja jättivät minulle yleisemmin vanhanaikaisten kertomusten nälän. Ajoittain toki sorrutaan opettavaisuuteen ja moraalisaarnoihin, mutta jotenkin niin herttaisen setämäisellä tavalla, etten osaa sitä laisinkaan panna pahakseni.

Lisää Topeliusta tulen varmasti lukemaan jatkossakin! Ainakin jos tämän päivän kirjaostoksistani voin jotain päätellä...

Hyvää Kirjan ja ruusun päivää!

Ehkä tänä kirjoille omistettuna päivänä minun on soveliasta tehdä vihdoin jonkinlainen paluu tänne. Pahoittelen että olen tämän blogini niin hylännyt viimeisen melkein kahden kuukauden aikana. Se ei ole ollut ollenkaan tarkoituksellista, vaan on johtunut lähinnä uuden työn ja muuton aiheuttamasta ristitulesta, jossa ei ole jäänyt aikaa kirjoittaa mitään järjellisiä tekstejä tänne. Lupaan kuitenkin, että lähiaikoina tulee liuta uusia kirja-arvosteluja, sillä lukemista en sentään ole joutunut kokonaan jättämään. Pitää vain ehtiä kirjoittaakin kirjoista.

Kävin Kirjan ja ruusun päivän kunniaksi vähän kirjaostoksilla. Suomalaisesta Kirjakaupasta mukaani tarttui kolme nidettä Grimmin satuja. Kirjat ovat ihastuttavan kauniita, mutta en jostain syystä löydä tästä painoksesta valokuvia eikä minulla ole omaa kameraa, joten en pääse esittelemään nyt täällä.

Lisäksi tein Adlibriksestä tilauksen: Milla Keräsen Sisilian ruusua lahjaksi (oma kappale minulla jo on, ja arvostelu tulee tänne kunhan ehdin kirjoittaa) sekä L.M. Montgomeryn Sara - Tarinatyttö sekä Sara ja Kultainen tie. Näiden kannet löytyvät helposti netistä, joten laitanpa ne tänne kaunistukseksi.

Noita uusia Montgomery-käännöksiä minulla on tarkoitus ostaa lisääkin, mutta näilläkin pääsee alkuun.

Kaapo Murros: Tampereen entisajan porvareiden kommelluksia

Tämä kirja on sellainen herkullinen pikku aarre jollaista löytää lähinnä kaupunginkirjaston varastosta ja antikvariaatista. Ei mikään suurteos sinänsä, mutta nautinnollinen löytö vanhojen aikojen ja ihmiselämän sattumuksien ystävälle. 1940-luvulla Kaapo Murros, kuka hän onkaan, on tutkiskellut Tampereen kaupungin vanhoja oikeudenpöytäkirjoja ja muita arkistopapereita, kaivellut niistä esiin eriskummallisia tapauksia ja kirjoittanut ne sangen paljon elävöitetyiksi tarinoiksi. Lopputulos, Tamperen entisaikojen porvarien kommelluksia (näyttäytyy joskus myös lyhyemmällä nimellä Porvarien kommelluksia) on oikeastaan tietokirjan ja romaanin välimaastoa. Ainakin epäilen, etteivät lähteenä olleet oikeudenpöytäkirjat kertoneet esimerkiksi kaikkea seuraavaa:

Taas hän kumminkin mulautti Ollia kohti tuikean katseen, aivan kuin varmistautuakseen siitä, tokko moukka edes ymmärtää, minkä rikoksen hän oli tehnyt satuttaessaan kätensä oikeaan herraan, mutta kun hän tapasi vastassaan vakavasti vääjäämättömän katseen, niin hän lopultakin käsitti kohdanneensa sellaisen miehen, joka ei sietänyt minkäänlaisia herramaisia etuoikeuksia.

– Mitä sinulla on asiaa? – hän kysyi vihdoin myrtyneenä.

 Olli toi hänelle luutnantin kirjoittaman kirjeen. Herra luki sen hitaasti, luki vielä toiseenkin kertaan ja alkoi taas kumartua papereihinsa ja kirjoittamaan. Ja Olli istuutui kärsivällisesti vieläkin odottelemaan. Pitkän ajan päästä herra vihdoin ärähti:

– Pistä puumerkkisi tuohon!

Olli astui lähemmäksi:

– Mikä paperi se on? tiedusti hän.

– Mitä se sinuun kuuluu? Pistä puumerkkisi tuohon! – tuhahti herra ärtyisesti ja tarjosi Ollille hanhensulkaa.

Tai sitten kaikkia yksityiskohtia seuraavastakaan:

Mikko luuli tietenkin saavansa aikaan jotakin pahennusta aviopuolisoiden kesken, mutta epäonnistui kokonaan. Emäntä tunsi miehensä, samoin kuin koko kaupunkikin tunsi, sellaiseksi, joka ei ollenkaan vaimoväen liepeillä kekkaloinut, ja tunsi kaimansakin sekä ymmärsi juorun vallan perättömäksi. Mutta hän tuli kuitenkin Kustaa Maurille sanoneeksi, että semmoisia se Mikko höpötteli, mutta nauroi vain sovittavasti jutun päätökseksi.

Kustaa Mauria tuommoinen asiaton akkamaisuus kuitenkin ällötti ja suututti, ja sopivan tilaisuuden tullen hän livautti Mikkoa tukevasti korvalle, niin että Porin marssi soi pitkän aikaa tämän korvissa. Korvapuusti oli nimittäin niihin aikoihin varsin tavallinen ja usein tepsiväkin keino keskinäisten välien selvittelemiseksi.

Mikkoa näin saatu kuritus jurni, vaikka hän olikin sen hyvin ansainnut, mutta luontoa hänessä ei ollut nyrkkinsä takana eikä paljon voimaakaan. Siksi hän odotteli toisenlaista vuoroa kostaakseen.

Jonkin verran tekijän omaa eläytymistä ja elävöittämistä on tainnut olla faktojen kertomisen ohella matkassa. Mutta se ei suinkaan haittaa, sillä tällaisen kirjan arvo on näissä hauskoissa jutuissa ja kummallisissa sattumuksissa sekä siinä entisajan Tampereen hengessä, jonka se tuo esille, ei siinä onko jokainen yksityiskohta tosi ja lähdeviitoitettu. Tämä tuntuu vähän siltä kuin kuuntelisi jotain vanhaa ukkoa joka piippu suussa istuu ovenpielessä ja kertoo jutun toisensa perään kaikesta siitä, mitä on elämänsä aikana nähnyt vain istumalla siinä ja katsomalla kaupungin elämänmenoa. 

Nautin myös siitä, että tässä on Tampereen vanhempaa historiaa kuin yleensä saa lukea. Tampereen historiahan esitetään yleensä suunnilleen seuraavasti: "Kustaa III perusti sen 1700-luvun lopulla, ja sitten James Finlayson perusti tehtaan, tuli työläiskaupunki ja sitten olikin jo 1900-luku, yleislakko ja kansalaissota." Tämän kirjan tarinat ovat kuitenkin enimmäkseen 1700-luvun lopusta ja 1800-luvun alusta, ajalta jolloin Tampereella oli lähinnä kourallinen kauppiaita ja käsityöläisiä (jotka eivät millään olisi tahtoneet laittaa liikkeidensä yläpuolelle kylttejä), ja korkeintaan jokin paperipruukki jossain yrttitarhan nurkalla vähän näkyy tai jokin varhaisaikojen patruuna toikkaroi humalassa. 

Vaikka kansanmiesten henki ei tunnu vuosikymmenestä toiseen paljon muuttuneen, on sentään virkistävää muistaa, että kaupunki on ollut jo ennen puuvillatehtaan suuraikoja ja että Tampereelta löytyy muutakin kuin tehtaiden ja kansalaissodan historiaa. Tästä kirjasta löytyy niin yrityksiä terveyslähteiden löytämiseksi, yrttitarhan kukkien ryöstöä kuin venäläisten leipien varastamista Suomen sodan tiimellyksissä. Kelpo kirja sellaiselle, joka pitää kummista ja eloisista pikku sattumuksista ja tarinoista historian uumenista, tai tahtoo lukea muunkinlaista Tampereen historiaa kuin ne perusjutut.