sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Milla Keränen: Sisilian ruusu


Tämän blogin teeman vuoksi täällä ei taideta yhtä paljon käsitellä uutuuskirjoja kuin muissa kirjablogeissa, mutta aina välillä minä jotain samana vuonna julkaistuakin luen. Milla Keräsen esikoisteos Sisilian ruusu (Gummerus, 2012) on fantasiahenkinen historiallinen romaani, joka sijoittuu 1200-luvun Sisiliaan. Tuntuu, että useimmiten Suomessa kirjoitetaan historiallista romaania joko kansalaissodan, talvi- ja jatkosodan tai niiden välisen ajan Suomesta (mielellään oman suvun kokemuksiin pohjautuen) tai sitten kaariutriomaista 1830-luvun epookkiromantiikkaa. Historiallisen romaanin genrellä voi kuitenkin tehdä monenlaista, ja siksi olenkin iloinen, että Milla Keränen on tarttunut ihan erilaiseen aikaan, paikkaan ja aiheeseen ja kirjoittanut vankasti omalla tyylillään. Keräsen romaanissa on myös fantasiaelementtejä, ja vaikka se ei ehkä kaikkia tyylipuhtaan historiallisen romaanin ystäviä miellytä, minusta se on kiehtovaa ja mukavan omaperäistä.

Kirja on toistaiseksi jakanut mielipiteitä blogimaailmassa, mikä ei oikeastaan ole yllätys. Tämä ei ole ihan sitä tyypillisintä suomalaista historiallista romaania, joten jo sekin varmaan saa jotkut lukijat odottamaan muuta kuin mitä kirja sitten on. Kehotan kuitenkin tarttumaan kirjaan ennakkoluulottomasti ja vailla liiallisia ennakko-odotuksia tietynlaisesta kaariutriomaisesta aiheen käsittelystä. Itse nautin kirjasta kovasti ja se tuo tervetullutta uutta yrttien ja meren tuoksuista, mystistä tuulahdusta suomalaisen historiallisen romaanin maailmaan.

Romaanin tapahtumaympäristö on 1200-luvun Sisilia hehkeine puutarhoineen, luostareineen ja tuoksuineen. Nuori Rosalia unelmoi enemmästä kuin tytöt hänen ympärillään: vaikka hän tietääkin, että naisen osa on mennä naimisiin, hän tahtoo myös nähdä maailmaa, ja siksi on valmis valitsemaan avioliiton rikkaan vanhemman miehen kanssa eikä haaveile sisarensa tapaan rakkaudesta. Saarella odotetaan keisaria miehineen palaavaksi kotiin, ja ihmetellään saraseenitiedemiehen al-Idrisin hopeista karttaa ja kaukomailta keisarille tuotua suurta eläintä, ziraafaa. Kaikki Rosalian elämässä kuitenkin muuttuu, kun luostarin puutarhaan ilmestyy outo muukalainen, joka tuntuu pudonneen taivaasta. Rosaliaa kiehtoo kaunis nuori mies, jota hän uskoo Jumalan enkeliksi, ja kohtaaminen muuttaa hänen elämänsä. Luostarin muurien suojassa ja yrttien ja ruusujen tuoksussa kukkii salaperäisyyttä hehkuva erikoislaatuinen romanssi.

Romaani ei yritä olla historiallisia faktoja pursuileva, kattava esitys keskiajan Sisiliasta. Enemmänkin se on historian ja keskiaikaisten romanssien yhtymä, johon on lisätty ripaus selittämätöntä yliluonnollisuutta. Ne, jotka etsivät romaanin muotoon puettua faktakokoelmaa keskiajan naisen asemasta, aikakauden politiikasta jne. voivat pettyä. Itse taas nautin suunnattomasti siitä, että historiallisella romaanilla tehdään erilaisia asioita ja sukelletaan suoraan entisajan ihmisen kokemukseen. Sellainen on todella maagista ja se mitä romaanilla oikeastaan pitää tehdä.

Vaikka Rosalia ei kiinnitä omaan aikaansa sen enempää huomiota kuin on luonnollista tuon ajan nuorelle naiselle jonka elämänpiiri ja tiedot ovat loppujen lopuksi hyvin rajattuja, romaanista tulee silti vahvasti läpi sen oma maailma ja aika. Se on läsnä ennen kaikkea siinä, miten romaanin henkilöt elävät – naisten elämä on vahvasti sidoksissa kodin töihin mutta heillä on silti omat unelmansa, intohimonsa ja salaisuutensa, ja kaikkien elämässä näkyy kirkon ja uskonnon voimakas rooli. Kesäisen Sisilian kirjailija maalaa vahvasti ja lumovoimaisesti. Kieli on säästeliästä, ei ryöppyilevää ja runsasta, mutta se piirtää kuvat ja ajatukset kirkkaina esiin. Kirjan kiehtovinta antia on kenties sen kielen aistivoimaisuus – mausteiden, yrttien ja ruusujen tuoksun voi haistaa kirjaa lukiessaan, ja runsaat puutarhat ja kuumat yrttimaat piirtyvät esiin vahvasti. 

Rosalia on päähenkilö, joka varmaan jakaa lukijoiden mielipiteitä; hän on oikeastaan aika itsekeskeinen ja pinnallinenkin. Minua se ei oikeastaan haittaa, sillä miksi päähenkilöiden aina pitäisi olla niin täydellisiä ja ihanteellisia? Tässä hahmo on minäkertoja, mutta ei se automaattisesti tarkoita että hänet olisi tarkoitus kokea aina oikeassa olevana ja hyvänä, vaan hän on sellainen kuin on. Tarina kertoo siitä, mitä tapahtuu, kun juuri tällaiselle ihmiselle käy niitä tapahtumia kuin käy, ja sellaiseksi se on uskoakseni tarkoitettu. Rosaliakin kuitenkin oppii lopulta tapahtumista ainakin jotain ja kasvaa ihmisenä, ja minua kirjan loppu liikutti. 

Pidän siitä, ettei hahmojen tunteita ja muutoksia väännetä rautalangasta, vaan lukijalle jätetään itse tilaa huomioida mitä on meneillään silloinkin, kun päähenkilö ei sitä tiedosta – on kyse sitten päähenkilön itsensä muutoksista tai hänen läheistensä elämästä. Elämässäkin meille ja ympärillämme oleville tapahtuu enemmän kuin todella huomaamme, ja läheistemme tunteet sekä omamme on pääteltävä siitä, mitä tapahtuu ja mitä teemme, ei niitä meille usein kerrota. Muutenkaan kirjassa ei liikoja väännetä rautalangasta, vaan paljon jää lukijan itse pääteltäväksi ja huomattavaksi, mutta ei se minusta liian aukkoiseksi tai hämäräksi jää. Minusta on mukavaa, että lukijankin huomiokykyyn luotetaan ja sille jää jotain tekemistä.

Hahmoista mieleisin minulle on ehkä Rosalian sisar Floriana, johon Rosalia suhtautuu tuskastuttavankin kaksinaismoralistisesti. Pidän myös kovasti Rosalian isästä sekä Rosalian nuoresta ihailijasta Giovannista, jonka soisi kääntävän katseensa johonkuhun suopeampaan neitoon. Hän ansaitsisi jonkun joka välittää hänestä. Kaunis muukalainen luostarin pihassa jää hiukan etäiseksi hahmoksi, mutta kiinnostavan arvoitukselliseksi – kuka hän oikein on ja mistä hän on tullut? Siihen kirja ei anna suoraa vastausta, mutta ainakin vihjeitä. Loppu ei selittele asioita kovin paljon, mutta se sopii täydelleen kirjan tyyliin.

Jostain lehdestä muistaakseni luin ajatuksen, että tämä on tarina myyttien synnystä, ja se on mielestäni hyvin tärkeä huomio Sisilian ruususta. Ihan pelkkänä rakkaustarinana luettuna tämä ehkä jää vähän hämäräksi, mutta rakkaustarinaa tärkeämpää on oikeastaan se, kuinka tämä sangen oikealta ja elävältä tuntuva, vähemmän ihanteellinen nainen ottaa vastaan uskomansa enkelin kosketuksen ja kuinka tästä lopulta syntyy tarina, joka on yhtä kulttuurimme perustavanlaatuisimpien myyttien kanssa. Toisaalta tämä on myös kirja ajasta, jolloin kaikki on muuttumassa: vanha maailma jo vavisee murtuakseen vaikkeivät henkilöt sitä vielä tiedä, ja tulevaisuus on tuntematon. Keisaria odotetaan, mutta palaako hän koskaan? Emmekö nykyäänkin elä sellaisessa ajassa ja juuri siksi kaipaa tukea toisista ajoista?

Kaiken kaikkiaan suosittelen Sisilian ruusua lämpimästi kenelle tahansa, joka uskoo kuvausten perusteella, että se voisi olla hänelle mieleen. Uskon, että monet voivat nauttia siitä kovasti ja kokea sen kiehtovaksi, aistivoimaiseksi lisäksi historiallisten romaanien ja historiallisen fantasian kenttään.  Milla Keräsen tuleviin romaaneihin tulen varmasti myös tarttumaan kiinnostuneena.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti