Tämän blogin teeman vuoksi täällä ei taideta yhtä paljon
käsitellä uutuuskirjoja kuin muissa kirjablogeissa, mutta aina välillä minä
jotain samana vuonna julkaistuakin luen. Milla Keräsen esikoisteos Sisilian
ruusu (Gummerus, 2012) on fantasiahenkinen historiallinen romaani, joka
sijoittuu 1200-luvun Sisiliaan. Tuntuu, että useimmiten Suomessa kirjoitetaan
historiallista romaania joko kansalaissodan, talvi- ja jatkosodan tai niiden
välisen ajan Suomesta (mielellään oman suvun kokemuksiin pohjautuen) tai sitten
kaariutriomaista 1830-luvun epookkiromantiikkaa. Historiallisen romaanin
genrellä voi kuitenkin tehdä monenlaista, ja siksi olenkin iloinen, että Milla Keränen
on tarttunut ihan erilaiseen aikaan, paikkaan ja aiheeseen ja kirjoittanut
vankasti omalla tyylillään. Keräsen romaanissa on myös fantasiaelementtejä, ja
vaikka se ei ehkä kaikkia tyylipuhtaan historiallisen romaanin ystäviä
miellytä, minusta se on kiehtovaa ja mukavan omaperäistä.
Kirja on toistaiseksi jakanut mielipiteitä
blogimaailmassa, mikä ei oikeastaan ole yllätys. Tämä ei ole ihan sitä
tyypillisintä suomalaista historiallista romaania, joten jo sekin varmaan saa
jotkut lukijat odottamaan muuta kuin mitä kirja sitten on. Kehotan kuitenkin
tarttumaan kirjaan ennakkoluulottomasti ja vailla liiallisia ennakko-odotuksia tietynlaisesta
kaariutriomaisesta aiheen käsittelystä. Itse nautin kirjasta kovasti ja se tuo
tervetullutta uutta yrttien ja meren tuoksuista, mystistä tuulahdusta
suomalaisen historiallisen romaanin maailmaan.
Romaanin tapahtumaympäristö on 1200-luvun Sisilia hehkeine
puutarhoineen, luostareineen ja tuoksuineen. Nuori Rosalia unelmoi enemmästä
kuin tytöt hänen ympärillään: vaikka hän tietääkin, että naisen osa on mennä
naimisiin, hän tahtoo myös nähdä maailmaa, ja siksi on valmis valitsemaan
avioliiton rikkaan vanhemman miehen kanssa eikä haaveile sisarensa tapaan
rakkaudesta. Saarella odotetaan keisaria miehineen palaavaksi kotiin, ja
ihmetellään saraseenitiedemiehen al-Idrisin hopeista karttaa ja kaukomailta
keisarille tuotua suurta eläintä,
ziraafaa. Kaikki Rosalian elämässä kuitenkin muuttuu, kun luostarin
puutarhaan ilmestyy outo muukalainen, joka tuntuu pudonneen taivaasta. Rosaliaa
kiehtoo kaunis nuori mies, jota hän uskoo Jumalan enkeliksi, ja kohtaaminen
muuttaa hänen elämänsä. Luostarin muurien suojassa ja yrttien ja ruusujen
tuoksussa kukkii salaperäisyyttä hehkuva erikoislaatuinen romanssi.
Romaani ei yritä olla historiallisia faktoja pursuileva, kattava
esitys keskiajan Sisiliasta. Enemmänkin se on historian ja keskiaikaisten
romanssien yhtymä, johon on lisätty ripaus selittämätöntä yliluonnollisuutta.
Ne, jotka etsivät romaanin muotoon puettua faktakokoelmaa keskiajan naisen
asemasta, aikakauden politiikasta jne. voivat pettyä. Itse taas nautin
suunnattomasti siitä, että historiallisella romaanilla tehdään erilaisia
asioita ja sukelletaan suoraan entisajan ihmisen kokemukseen. Sellainen on
todella maagista ja se mitä romaanilla oikeastaan pitää tehdä.
Vaikka Rosalia ei kiinnitä omaan aikaansa sen enempää
huomiota kuin on luonnollista tuon ajan nuorelle naiselle jonka elämänpiiri ja
tiedot ovat loppujen lopuksi hyvin rajattuja, romaanista tulee silti vahvasti
läpi sen oma maailma ja aika. Se on läsnä ennen kaikkea siinä, miten romaanin
henkilöt elävät – naisten elämä on vahvasti sidoksissa kodin töihin mutta
heillä on silti omat unelmansa, intohimonsa ja salaisuutensa, ja kaikkien
elämässä näkyy kirkon ja uskonnon voimakas rooli. Kesäisen Sisilian kirjailija
maalaa vahvasti ja lumovoimaisesti. Kieli on säästeliästä, ei ryöppyilevää ja
runsasta, mutta se piirtää kuvat ja ajatukset kirkkaina esiin. Kirjan
kiehtovinta antia on kenties sen kielen aistivoimaisuus – mausteiden, yrttien
ja ruusujen tuoksun voi haistaa kirjaa lukiessaan, ja runsaat puutarhat ja
kuumat yrttimaat piirtyvät esiin vahvasti.
Rosalia on päähenkilö, joka varmaan jakaa lukijoiden
mielipiteitä; hän on oikeastaan aika itsekeskeinen ja pinnallinenkin. Minua se
ei oikeastaan haittaa, sillä miksi päähenkilöiden aina pitäisi olla niin
täydellisiä ja ihanteellisia? Tässä hahmo on minäkertoja, mutta ei se
automaattisesti tarkoita että hänet olisi tarkoitus kokea aina oikeassa olevana
ja hyvänä, vaan hän on sellainen kuin on. Tarina kertoo siitä, mitä tapahtuu,
kun juuri tällaiselle ihmiselle käy niitä tapahtumia kuin käy, ja sellaiseksi
se on uskoakseni tarkoitettu. Rosaliakin kuitenkin oppii lopulta tapahtumista
ainakin jotain ja kasvaa ihmisenä, ja minua kirjan loppu liikutti.
Pidän siitä, ettei hahmojen tunteita ja muutoksia väännetä
rautalangasta, vaan lukijalle jätetään itse tilaa huomioida mitä on meneillään
silloinkin, kun päähenkilö ei sitä tiedosta – on kyse sitten päähenkilön
itsensä muutoksista tai hänen läheistensä elämästä. Elämässäkin meille ja
ympärillämme oleville tapahtuu enemmän kuin todella huomaamme, ja läheistemme
tunteet sekä omamme on pääteltävä siitä, mitä tapahtuu ja mitä teemme, ei niitä
meille usein kerrota. Muutenkaan kirjassa ei liikoja väännetä rautalangasta,
vaan paljon jää lukijan itse pääteltäväksi ja huomattavaksi, mutta ei se
minusta liian aukkoiseksi tai hämäräksi jää. Minusta on mukavaa, että lukijankin
huomiokykyyn luotetaan ja sille jää jotain tekemistä.
Hahmoista mieleisin minulle on ehkä Rosalian sisar Floriana,
johon Rosalia suhtautuu tuskastuttavankin kaksinaismoralistisesti. Pidän myös
kovasti Rosalian isästä sekä Rosalian nuoresta ihailijasta Giovannista, jonka
soisi kääntävän katseensa johonkuhun suopeampaan neitoon. Hän ansaitsisi jonkun
joka välittää hänestä. Kaunis muukalainen luostarin pihassa jää hiukan
etäiseksi hahmoksi, mutta kiinnostavan arvoitukselliseksi – kuka hän oikein on
ja mistä hän on tullut? Siihen kirja ei anna suoraa vastausta, mutta ainakin
vihjeitä. Loppu ei selittele asioita kovin paljon, mutta se sopii täydelleen
kirjan tyyliin.
Jostain lehdestä muistaakseni luin ajatuksen, että tämä on
tarina myyttien synnystä, ja se on mielestäni hyvin tärkeä huomio Sisilian ruususta. Ihan pelkkänä
rakkaustarinana luettuna tämä ehkä jää vähän hämäräksi, mutta rakkaustarinaa
tärkeämpää on oikeastaan se, kuinka tämä sangen oikealta ja elävältä tuntuva, vähemmän
ihanteellinen nainen ottaa vastaan uskomansa enkelin kosketuksen ja kuinka
tästä lopulta syntyy tarina, joka on yhtä kulttuurimme perustavanlaatuisimpien
myyttien kanssa. Toisaalta tämä on myös kirja ajasta, jolloin kaikki on
muuttumassa: vanha maailma jo vavisee murtuakseen vaikkeivät henkilöt sitä
vielä tiedä, ja tulevaisuus on tuntematon. Keisaria odotetaan, mutta palaako
hän koskaan? Emmekö nykyäänkin elä sellaisessa ajassa ja juuri siksi kaipaa
tukea toisista ajoista?
Kaiken kaikkiaan suosittelen Sisilian ruusua lämpimästi
kenelle tahansa, joka uskoo kuvausten perusteella, että se voisi olla hänelle
mieleen. Uskon, että monet voivat nauttia siitä kovasti ja kokea sen
kiehtovaksi, aistivoimaiseksi lisäksi historiallisten romaanien ja
historiallisen fantasian kenttään. Milla
Keräsen tuleviin romaaneihin tulen varmasti myös tarttumaan kiinnostuneena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti