Zachris Topelius: Jungarin taru / Rautakylän vanha paroni / Sumutarinoita

Tämä nide sisältää Helmi Setälän 1900-luvun alun suomennoksina kolme Topeliuksen teosta. Nämä kolme on varmaankin valittu yhteen niteeseen sijoitettavaksi sen vuoksi, että ne kaikki ovat ainakin jossain määrin tekemisissä goottiromantiikan kanssa, kuten voi päätellä synkeänkauniista kansikuvastakin, jossa tuuli on puhaltamaisillaan kynttiläntyngän sammuksiin yön tähtien loistaessa taustalla.

Jungarin taru, 1500-luvun Suomeen sijoittuva historiallinen romaani/jatkokertomus sisältää aaveita, Rautakylän vanhassa paronissa selvitellään menneisyyden mysteerejä rappeutuvassa kartanossa kuolemaisillaan olevan turmeltuneen aatelismiehen elämästä, ja Sumutarinoita sisältää koko joukon kertomuksia, joista useimmat kyllä sijoittuvat tuiki tavalliseen maailmaan, mutta joissakin on yliluonnollisia elementtejä.

Ehkä olen vanhanaikainen, kun minusta Topelius on ihastuttavimpia suomalaisia kirjailijoita joihin olen koskaan tutustunut, mutta vanhanaikaisuushan on tässä blogissa kunniassa. Hänen kertomustensa parissa on hauskaa, ja samalla niin sydän, äly, sielu kuin kauneudentajukin saavat runsaasti herkuteltavaa. Topeliuksella on taito kirjoittaa tarinoita menevästi ja jännittävästi, silti lukijaa väheksymättä. Hän ei arkaile myöskään laittaa henkilöitään pohdiskelemaan kovinkin syvällisiä kysymyksiä, niin geo- kuin teologiaakin tai koko Suomen  ja suomalaisuuden erityislaatua. Vaikka hänen teoksissaan on tiettyä 1800-lukulaista opettavaisuutta, se ei ainakaan minun makuuni käy liian raskaaksi (olen toki hyvin perusteellisesti 1800-luvussa kylvetetty, joten tästä on varmasti eri mielipiteitä). Tunnelma on aina hyväntahtoisen satusedän, joka tahtoo samalla antaa lukijoilleen/kuulijoilleen pohdittavaa ja lempeitä elämänohjeita. Toisaalta Topelius ei häpeile kertoa yksinkertaisen jännittäviä ja tunteisiin käyviä tarinoita. 

Jungarin taru oli minusta hyvin jännittävä ja mielenkiintoinen melkein loppuun asti. Loppu ei sen sijaan ollut yhtään mieleeni. Haluan välttää juonipaljastuksia, mutta loppu oli minusta äkkinäinen, huonosti perusteltu ja epäreilu niin lukijoille kuin hahmoillekin. Ainakin lopun juonenkäänteet olisi pitänyt kuvata yksityiskohtaisemmin eikä vain heittää lukijan kasvoille käänteitä joita ei yhtään kuvata ja perustella. Olisiko jatkokertomukselle lehdessä varattu tila loppunut liian pian?

Muuten tarina on kauhean kiehtova: seuraillaan Jungar-suvun vaiheita 1500-luvun Suomessa, etenkin heidän kahta nuorta vesaansa, reipasotteista sisarta Beataa ja arkaa kirjatoukkaveljeä Birgeriä. Heitätapauksessa hätyyttää ihanan ilkeä salatieteitä harrastava Ursula-rouva, kun taas suojelijana on pienen tytön hahmossa näyttäytyvä sukukummitus. Apuun lyöttäytyvät myös Taavi-nuorukainen, joka täydellisessä reippaudessaan ja sankaruudessaan on paljon ikävämpi ja ärsyttävämpi hahmo kuin miellyttävän epätäydelliset nuoret Jungarit; sekä tomera ja viisas munkki (katolista aikaa kun vielä eletään). Suomen suurempaa historiaa noina vuosikymmeninä sivutaan myös, ja historiallisia henkilöitäkin näkyy. Mutta pääpaino on fiktiivisissä päähenkilöissä, joiden kohtaloon vaikuttavat niin historian käänteet kuin tuo ylitsepääsemätön sukukirouskin.

Jos Jungarin tarussa on kaksi goottiromanttisen kirjallisuuden tyypillistä piirrettä, sukukirous ja aave, niin Rautakylän vanhassa paronissa on ne vähemmän yliluonnolliset goottiromantiikan peruskivet: menneisyyden arvoitus, turmeltunut vanha aatelinen sekä rappeutuva kartano. Tässä 1800-luvun alun Suomeen sijoittuvassa kertomuksessa Topelius ottaa oikein kunnolla suomiakseen mielestään korruptoitunutta kustaviaanista aikaa, jota edustaa nimihenkilö Rautakylän paroni Magnus. Tämän luokse eksyy lumimyrskyssä kaksi nuorta sukulaisnaista, joilta paroni on aikanaan vienyt aatelisarvon ja kunnian. Onko syypää kuitenkaan paroni itse, vai onko hänen suurin syntinsä itsepäisyys ja heikkous paheiden edessä? Mihin on kadonnut nuoren Lotten syntyperän salaisuutta hallussaan pitävä entinen hovineito? Saako paha lopulta palkkansa ja voiko syntinen katua ennen kuolemaansa? Noin sadan sivun mittainen kertomus vastaa tähän kaikkeen eloisten ja jännittävien käänteiden jälkeen, vaikka 1700-luvun paheksunnan itsetarkoituksellisuus ja "pääpahiksen" latteus vähän vievätkin terää muuten mainiolta tarinalta.

Sumutarinat taas pohjautuu idealtaan Decameroneen: jostain syystä samaan eristäytyneeseen paikkaan päätyneet ihmiset kertovat toisilleen tarinoita. Tässä tapauksessa eristymisen syy on sumu, joka pysäyttää höyrylaivan Itämerelle kymmeneksi päiväksi, ja ajan kuluksi jokainen kertoo vuorollaan tarinan. Tarinoiden kertojissa on nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, ja monen luontoisia ihmisiä, ja niinpä tarinatkin vaihtelevat. Jossain liikutaan keveissä lemmenkomedioissa, jossain kansantarun maailmassa, ja onpa mukana ainakin yksi hyytävä goottiromanttinen tarina, joka on sijoitettu suurta paloa edeltävään Turkuun. Tämän tarinan nimi on "Ikuinen ylioppilas", mutta luulen että esimerkiksi "Vaeltava ylioppilas" olisi oikeampi käännös, sillä kyse ei siis ole sellaisesta n+10 vuotta yliopistolla henganneesta tyypistä joka vieläkin keräilee sivuaineita eikä suostu valmistumaan, vaan jostain paljon goottiromanttisemmin harhailevasta onnettomasta. Tämä tarina oli yksi suosikkejani, ja toinen suuri suosikki oli kenties "Drifva neiti", joka kertoi monesta vanhasta tyttökirjastakin muistuttavan tarinan reippaasta rasavillitytöstä, jota on vaikea koulia hienostelevien seurapiirien vaatimuksiin. 

Sumutarinoiden kertomukset olivat minusta kokonaisuudessaan ilahduttavia, ja jättivät minulle yleisemmin vanhanaikaisten kertomusten nälän. Ajoittain toki sorrutaan opettavaisuuteen ja moraalisaarnoihin, mutta jotenkin niin herttaisen setämäisellä tavalla, etten osaa sitä laisinkaan panna pahakseni.

Lisää Topeliusta tulen varmasti lukemaan jatkossakin! Ainakin jos tämän päivän kirjaostoksistani voin jotain päätellä...