Varoitus: arvostelu sisältää joitain juonipaljastuksia lähinnä ihmissuhteiden suhteen, ei paljasta loppuratkaisua.
Korallivaras oli lyhyesti sanottuna kiinnostavasta aihesta kirjoitettu keskinkertainen teos: ihan kiva mutta odotuksiin nähden pettymys. Kirjassa on lähtökohtaisesti paljon sellaista, mistä pidän. Tarinassa on jotain imua, joka sai minut lukemaan kirjan muutamassa päivässä loppuun. Teoksen maailma on kiehtova: rakastan tieteen historiaa, ja tuo 1800-luvun alkupuolen tiedemaailma, jolloin evoluutioteoriaa kehiteltiin ennen Charles Darwinia ja aikaisempien luonnon hierarkioiden murtumisessa nähdään myös yhteiskunnan hierarkioiden kyseenalaistuminen, on äärimmäisen mielenkiintoinen. Olin hyvin kiinnostunut kaikesta tieteellisestä tiedosta ja ajattelusta, joka romaanissa oli mukana, vaikka se ajoittain olikin turhan ohjelmallisesti ja esitellen kirjoitettu. Samoin rakastan 1800-luvun alkupuolen Ranskaa, ja kirja oli melko hyvin tavoittanut sen Pariisin kuhisevan, kiihkeän ja kapinallisen luonteen, joka 1800-luvun ranskalaisissa romaaniklassikoissakin tuntuu. Kuvaukset Pariisista, tieteestä ja Ranskan vallankumouksen verisyydestä sekä Napoleonin ajan jälkimainingeista olivatkin kirjan kiehtovinta antia.
Siitä huolimatta en ollut niin innoissani kirjasta kuin olisi voinut odottaa ja löysin itseni kesken lukemisen jatkuvasti kritisoimasta sitä. Yksi ongelma oli hahmot. Stottilla oli periaatteessa hyvin mielenkiintoinen henkilögalleria: nuori tiedemies, nainen joka pukeutuu välillä mieheksi ja on äärimmäisen kiinnostunut tieteestä ja ajattelee radikaalisti, ja hänen filosofivarastoverinsa. Silti nämä hahmot jäivät minulle kovin ohuiksi ja jäin kylmäksi heidän kohtalolleen. Varsinkin minäkertoja Daniel Connor tuntuu olevan pelkkä tyhjä taulu, jolle piirretään kätevästi ne tuntemukset ja reaktiot jotka kulloinkin sopivat kirjailijan tarkoituksiin, välittämättä lainkaan miten hän kehittyy niiden välillä ja tuntuuko hahmo ylipäätään oikeasti tuntevan mitään vai väittääkö vain tuntevansa.
Minua häiritsi suuresti, että aluksi Daniel oli hyvin intohimoisen kiinnostunut tieteestä, mutta rakastuttuaan Lucienneen ei tunnu juuri piittaavan siitä miten vähemmän nyt kiinnittää tutkijanuraansa huomiota. Toki rakastuminen voi pyyhkiä aiemman elämän mennessään, mutta pitäisi hänen nyt edes jotenkin reagoida tärkeysjärjestyksiensä muuttumiseen. Hän kuuntelee Luciennen ja tämän toverien tieteellisiä ja filosofisia keskusteluja ilman juuri mitään reaktiota, vaikka nämä esittävät melkoisesti hänen maailmankuvaansa mullistavia ajatuksia. Jonakin hetkenä hän sitten kysyy jokin Luciennen argumentin innoittamana: "Eikö Jumalaa ole olemassa?" eikä sen jälkeen pohdi asiaa yhtään sen enempää. Välillä hän kertojana kovin puhuu siitä miten Luciennen tunteminen on muuttanut hänet, mutta ei sitä muutosta kyllä mistään huomaa eikä muuttuminen tunnu hänessä lainkaan eikä hän hämmenny ristiriitaisuuksistaan. Luulen, että olisi auttanut, jos Daniel ei olisi ollut minäkertoja, sillä hänellä ei ollut sellaiseksi ollenkaan tarpeeksi sanottavaa.
Mutta Danielin lisäksi muutkin hahmot jäävät turhan ulkokohtaisiksi, jopa Lucienne, jolla olisi potentiaalia olla hyvin kiinnostava. Lucienne tuntui kovin liioitellulta kaikkine mieheksi pukeutumisineen ja radikaaleine tieteellisyyksineen, ja tavallaan liikaa 2000-luvun feministiseksi unelmaksi luodulta hahmolta. Eikä hän vain jotenkin tuntunut yhtään oikealta ihmiseltä. Danielin hän sai aivan liian helposti. Ei tarvinnut kuin käydä hetken aikaa tuoksumassa bergamotilta ja olemassa salaperäinen. Eikä toisaalta minulle käynyt selväksi miksi Lucienne olisi niin halunnut Danielia. Heidän suhteensa ei ollut lainkaan kiinnostava. Hahmoista eniten pidin poliisi Jagot'sta, hän perustuu Pariisissa todella toimineeseen komisario Vidocqiin ja olikin kaikkein luonteikkain ja elävin hahmo, jota olisi voinut käyttää paremmin. (Yhteydet Kurjien Javertiin on huomattu, mutta Javertkin lienee saanut jotain inspiraatiota Vidocqista.) Lopun ryöstöjuoni oli aivan liian ikävystyttävä ja teoksen lähtökohtaan nähden lattea, olisin toivonut että olisi pysytty jonkinlaisessa mysteerissä tai tieteenhistoriallisissa aiheissa.
Teoksen kieli ja tyyli on myös ikävän persoonatonta. En tiedä, kuinka paljon siihen vaikuttaa se, että suomennos vaikuttaa turhan kiireessä tehdyltä (on huono merkki jos huomaan käännösvirheet tuntematta alkuperäistekstiä). Mutta joka tapauksessa vaikuttaa että kirjoitustyyli on sangen riisuttu kaikesta vähänkään persoonallisesta, ja etenkin kaikesta oikeasti välittyvästä tunteesta. Ehkä osittain siksi jäänkin niin välinpitämättömäksi hahmojen kohtaloille, vaikka älyllisesti tarina kiinnostaa sen verran että se tuli luettua nopeasti loppuun. Siihen nähden on omituista että Stott on luovan kirjoittamisen opettaja – enpä taida ainakaan itse ostaa hänen oppaitaan.
Lisäksi minua raivostutti lukiessani suunnattomasti tuo englantilaisille ja amerikkalaisille kirjoittajille tyypillinen tapa tunkea vieraan kielen sanoja joka väliin osoittaakseen että nyt liikutaan vieraassa maassa. Tässä se on hiukan perustellumpaa kuin yleensä päähenkilön ollessa englantilainen kun muut ovat ranskalaisia, koska hän varmaan kiinnittää huomiota puhuttuun kieleen, mutta oli se silti liiallista ja turhaa. Minulle ei koskaan selvinnyt puhuvatko kaikki "oikeasti" koko ajan englantia vai ranskaa, mutta jos puhutaan oikeasti koko ajan ranskaa, ei ole mitään mieltä jättää joitain juttuja ranskaksi kun puhe esitetään englanniksi/suomeksi. Jos taas puhutaan koko ajan englantia, on myös epäuskottavaa, että hahmot jotka muuten selittävät sujuvasti englanniksi koralliriuttojen kasvuvauhdin merkitystä evoluutioteorialle ja tämän kaiken merkitystä poliittiselle ajattelulle tuntisivat kuitenkin tarvetta sanoa aina välillä ranskaksi sen kaltaisia asioita kuin "Un petit peu" ("Aivan vähän") ja "Non, vraiment" ("ei, todella"). Vaikka hahmoilla moinen vaikeus pysyä yhdessä kielessä olisikin ja se ilmenisi juuri niissä sanoissa jotka he nyt ainakin tietävät vieraalla kielellä, ei sen jatkuva ilmituominen ole sen tarpeellisempaa kuin "Öö, tuota"-tyyppisten ilmaisujen pitäminen uskollisesti mukana dialogissa olisi. Minä lukijana uskon meidän olevan Ranskassa ihan jos nimet ja paikannimet ovat ranskaksi. Toimi hyvin esimerkiksi äskettäin Monte Criston kreivin suomennosta lukiessani. Olen havainnut että nimenomaan englantia äidinkielenään puhuvat harrastavat tätä, oletettavasti siksi etteivät ole niin tottuneita käännöskirjallisuuteen tai vieraan kielen puhumiseen että tajuaisivat miten hölmöä ja turhaa se on. Paikallisväri tulee ihan muusta kuin siitä että hahmo sanoo kesken kaiken "Oui".
Minua kiusasi myös se, että vaikka tiedehistoria ja Pariisi olivat selvästi hallussa, hahmot eivät oikein tuntuneet sen ajan ihmisiltä joita olivat. Esimerkiksi Daniel, vaikka tulee hyvin perinteisestä taustasta, ei koskaan mitenkään hämmenny siitä että rakastuu niin täydellisen epäsovinnaiseen naiseen kuin Lucienne on. Hetkeäkään hän ei sitä mitenkään pohdi, tunne oloaan siitä epämukavaksi tai edes päinvastoin huomaa haluavansa Luciennea juuri tämän epäsovinnaisuuden takia; ylipäätään hän ei mitenkään kiinnitä asiaan huomiota. Ikään kuin olisi täysin normaalia Danielin 1800-luvun englantilaisessa kokemusmaailmassa että naiset elävät äärimmäisen itsenäisesti, tuntevat tiedettä miehiä paremmin ja pukeutuvat miehiksi. Tottahan maailman sivu ovat naiset olleet paljon muutakin kuin esitetty ja toivottu ihannekuva, ja Pariisissa varmasti on ollut vaikka minkälaista eläjää, mutta Danielin tausta huomioon ottaen hänen pitäisi kuitenkin jollain tapaa opetella tulemaan toimeen asian kanssa. Lucienne ei myöskään joudu kovin uskottavasti kamppailemaan niiden ongelmien kanssa joita hänen tapaansa käyttäytyvällä naisella varmaan olisi, eikä kukaan oikeastaan reagoi siihen kun hän jossain vaiheessa ryhtyy vaatimaan naisten oikeuksia, vaikka se on melkoisen radikaali ajatus tuolloin. Danielin (täysin turhan) huonetoverin rakastajatar taas tuntuu puheineen 60-luvun tai 80-luvun puoliradikaalilta opiskelijatytöltä, ei 1800-luvun pariisilaiselta työläisnaiselta (työläisnaisiahan grisettet olivat, eivät mitään koulutettuja typyköitä).
Pidin sinänsä kovasti Napoleonin matkaa St. Helenalle käsittelevistä välipätkistä, mutta olisin toivonut että ne olisivat jotenkin liittyneet tarinaan. Muutenkin tarina kokonaisuudessaan lupasi enemmän kuin antoi; Danielin kaikkien kohtalokkaiden välipuheiden perusteellakin olisin odottanut loppuratkaisusta järisyttävämpää kuin se oli. Danielin reaktio tapahtumiin ja loppuelämäänsä oli yhtä eleetön ja tunteeton kuin hänen suhtautumisensa koko kerrontaansa muutenkin.
Tämän kritiikin jälkeen sanon vielä, että nautin lukemisesta teoksen puutteista huolimatta, joskaan en niin paljon kuin toivoin. Varsinkin nautin siitä historiallisesta maailmasta ja tieteenhistoriasta, ja tulen varmaan jossain vaiheessa lukemaan Stottin toisenkin kirjan (vanhemman, mutta myöhemmin suomennetun), sen verran kiinnostunut olen siitä mitä hän aineksista saa aikaan. Toivon kuitenkin, että hän jatkossa panostaa enemmän henkilöhahmoihin ja näiden tunne-elämään ja kirjoittaa muutakin kuin oppikirjan hyväksymää tunneköyhää tylsäksi hiottua proosaa. Sillä historiallisten romaanienkin kuuluisi olla myös hyviä ja laadukkaita romaaneja, ei pelkästään kohtuullisen hyvin tehtyä historian tutkimusta. Pelkkää historiantutkimusta saa tietokirjoista ja niihin voi luottaa enemmän, fiktiossa kuuluu tehdä historia eläväksi taitavalla kirjoittamisella ja elävillä, tunteisiin vetoavilla ja kaikin puolin uskottavilla henkilöhahmoilla. Siinä Stottilla on vielä kehitettävää. Voi tämä kumminkin kannattaa tämä lukea jos aihe kiinnostaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti