Jacqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate

Olin tosi ihastuksissani kun aloin lukea Jacqueline Kellyn nuortenromaania Luonnonlapsi Calpurnia Tate (The Evolution of Calpurnia Tate; alkuperäinen ilmestynyt vuonna 2009, suomeksi julkaissut Karisto vuonna 2011). Historiallinen nuortenromaani jonka päähenkilö rakastaa luonnontiedettä! Sen lisäksi että rakastan historiaa, historiallisia romaaneja ja tyttökirjoja, saan kicksejä luonnontieteiden historiasta, joten tämä oli minulle todella mielenkiintoinen löytö. 11-vuotias Calpurnia-tyttö teksasilaisessa tilallisperheessä vuonna 1899 kiinnostuu tutkimaan ympäristöään ja oppimaan tuntemaan ja ymmärtämään siellä olevia eläin- ja kasvilajeja. Kumppanikseen hän saa yllättäen eristäytyvän isoisänsä, joka on vanhoilla päivillään jättänyt tilanhoidon Calpurnian isälle ja keskittynyt luonnontieteisiin. Pojantytär ja isoisä samoilevat pitkin jokiniittyjä luetteloiden havaintojaan - ja löytyykö lähiympäristöstä jopa aivan uusi virnalaji? Calpurnia saa kuitenkin havaita, ettei tytön ole kovin helppoa tuona aikana haaveilla luonnontieteilijän urasta, ja äiti yrittää visusti ohjata hänet taloudenpidon ja muiden naisellisten puuhien pariin. Onneksi sentään isoisä tukee Calpurnia-parkaa, joka kärvistelee 1800-luvun tyttöjen ahtaiden vaatimusten rajoissa.

Kirjassa on paljon samaa kuin vanhoissa tyttökirjoissa L.M. Montgomeryn, Louisa May Alcottin, Laura Ingalls Wilderin jne. tyyliin. Jopa kirjan episodimainen luonne muistuttaa niistä - vaikka kokonainen juonenkaari tarinasta löytyykin, siinä on myös paljon yksittäisiä tai vain löyhästi yhteen liittyviä tarinoita. Noista rakkaista tyttökirjoista muistuttaa myös Calpurnian omapäinen luonne ja taipumus haaveilla enemmästä kuin on tavanomaista. Siinä, että kirjoittaa nykyaikana historiallisen tyttöromaanin, on kuitenkin se etu, että voi vielä enemmän kirjoittaa sellaisista aiheista joita entisaikaan ei ollut nuortenromaaneihin sopivaa laittaa, ja Calpurnia unelmoikin paljon enemmän naisen tyypillisestä roolista poikkeavasta tulevaisuudesta kuin vanhempien kirjojen sankarittaret. Hän myös kapinoi enemmän tytön roolia ja naiseuden vaatimuksia vastaan eikä aio purematta niellä sitä, että hänen elämänsä pitäisi kuulua keittiön ja kutimen ääressä.

Omapäinen Calpurnia on hauska ja mielenkiintoinen sankaritar, ja hänen perheessäänkin on persoonia. Isoisän ohella pidin eniten lempeästä ja herkästä Travis-veljestä, joka kasvattaa angorapupuja ja on Calpurniankin mielestä joukon paras. Myös Harry-isoveli rakastumisineen on hauska hahmo. Kirja on periaatteessa elävästi ja sujuvasti kirjoitettu, mutta jokin minua hieman hämmensi sen kirjoitustyylissä. Se on kirjoitettu Calpurnian näkökulmasta minä-muodossa, ja jotenkin tuntuu ettei Calpurnian oma ääni tunnu tekstissä ihan tarpeeksi - joku hänen kaltaisensa yksitoistavuotias kai kuvailisi tapahtumia vielä hieman omaperäisemmin ja rempseämmin? Jollain tapaa kirja toi mieleeni muistelmat, joita joku paljon myöhemmin kirjoittaa omasta elämästään, tyylissä oli jotain samankaltaista, ja sellaisena sitä sitten luin. Mutta se olisi ehkä ollut romaanina vähän vetävämpi, jos Calpurnian oma ääni olisi tullut vahvemmin läpi, nyt tuntui vähän että Kellyn tekemä runsas historiallinen tutkimus oli lyönyt leimansa romaanin kieleen hieman liikaa. Tykkäsin kyllä siitä, miten historia limittyi kerrontaan niin ettei missään vaiheessa tullut sellainen olo että lukee jotain opettavaista oppikirjaa, vaan aika oli luontevasti mukana tapahtumissa.

Calpurnian tarina jää tässä oikeastaan aika kesken ja avoimeksi, ja toivon että tälle on vielä joskus tulossa jatkoa, sillä Calpurnian myöhemmistä vaiheista saisi vielä paljon irti. Sinänsä minua ei lopun tietty avoimuus haittaa, koska siinä ollaan kuitenkin johonkin edetty, ja olisi aika epärealistista jos Calpurnian koko elämä tuossa vaiheessa ratkeaisi niin että hän 11-vuotiaana tietäisi jo voivansa tehdä juuri mitä tahtoo. Mutta toivon, ettei hänen tarinansa jää tähän vaan kirjailijatar palaa siihen vielä.