sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Milla Keränen: Sisilian ruusu


Tämän blogin teeman vuoksi täällä ei taideta yhtä paljon käsitellä uutuuskirjoja kuin muissa kirjablogeissa, mutta aina välillä minä jotain samana vuonna julkaistuakin luen. Milla Keräsen esikoisteos Sisilian ruusu (Gummerus, 2012) on fantasiahenkinen historiallinen romaani, joka sijoittuu 1200-luvun Sisiliaan. Tuntuu, että useimmiten Suomessa kirjoitetaan historiallista romaania joko kansalaissodan, talvi- ja jatkosodan tai niiden välisen ajan Suomesta (mielellään oman suvun kokemuksiin pohjautuen) tai sitten kaariutriomaista 1830-luvun epookkiromantiikkaa. Historiallisen romaanin genrellä voi kuitenkin tehdä monenlaista, ja siksi olenkin iloinen, että Milla Keränen on tarttunut ihan erilaiseen aikaan, paikkaan ja aiheeseen ja kirjoittanut vankasti omalla tyylillään. Keräsen romaanissa on myös fantasiaelementtejä, ja vaikka se ei ehkä kaikkia tyylipuhtaan historiallisen romaanin ystäviä miellytä, minusta se on kiehtovaa ja mukavan omaperäistä.

Kirja on toistaiseksi jakanut mielipiteitä blogimaailmassa, mikä ei oikeastaan ole yllätys. Tämä ei ole ihan sitä tyypillisintä suomalaista historiallista romaania, joten jo sekin varmaan saa jotkut lukijat odottamaan muuta kuin mitä kirja sitten on. Kehotan kuitenkin tarttumaan kirjaan ennakkoluulottomasti ja vailla liiallisia ennakko-odotuksia tietynlaisesta kaariutriomaisesta aiheen käsittelystä. Itse nautin kirjasta kovasti ja se tuo tervetullutta uutta yrttien ja meren tuoksuista, mystistä tuulahdusta suomalaisen historiallisen romaanin maailmaan.

Romaanin tapahtumaympäristö on 1200-luvun Sisilia hehkeine puutarhoineen, luostareineen ja tuoksuineen. Nuori Rosalia unelmoi enemmästä kuin tytöt hänen ympärillään: vaikka hän tietääkin, että naisen osa on mennä naimisiin, hän tahtoo myös nähdä maailmaa, ja siksi on valmis valitsemaan avioliiton rikkaan vanhemman miehen kanssa eikä haaveile sisarensa tapaan rakkaudesta. Saarella odotetaan keisaria miehineen palaavaksi kotiin, ja ihmetellään saraseenitiedemiehen al-Idrisin hopeista karttaa ja kaukomailta keisarille tuotua suurta eläintä, ziraafaa. Kaikki Rosalian elämässä kuitenkin muuttuu, kun luostarin puutarhaan ilmestyy outo muukalainen, joka tuntuu pudonneen taivaasta. Rosaliaa kiehtoo kaunis nuori mies, jota hän uskoo Jumalan enkeliksi, ja kohtaaminen muuttaa hänen elämänsä. Luostarin muurien suojassa ja yrttien ja ruusujen tuoksussa kukkii salaperäisyyttä hehkuva erikoislaatuinen romanssi.

Romaani ei yritä olla historiallisia faktoja pursuileva, kattava esitys keskiajan Sisiliasta. Enemmänkin se on historian ja keskiaikaisten romanssien yhtymä, johon on lisätty ripaus selittämätöntä yliluonnollisuutta. Ne, jotka etsivät romaanin muotoon puettua faktakokoelmaa keskiajan naisen asemasta, aikakauden politiikasta jne. voivat pettyä. Itse taas nautin suunnattomasti siitä, että historiallisella romaanilla tehdään erilaisia asioita ja sukelletaan suoraan entisajan ihmisen kokemukseen. Sellainen on todella maagista ja se mitä romaanilla oikeastaan pitää tehdä.

Vaikka Rosalia ei kiinnitä omaan aikaansa sen enempää huomiota kuin on luonnollista tuon ajan nuorelle naiselle jonka elämänpiiri ja tiedot ovat loppujen lopuksi hyvin rajattuja, romaanista tulee silti vahvasti läpi sen oma maailma ja aika. Se on läsnä ennen kaikkea siinä, miten romaanin henkilöt elävät – naisten elämä on vahvasti sidoksissa kodin töihin mutta heillä on silti omat unelmansa, intohimonsa ja salaisuutensa, ja kaikkien elämässä näkyy kirkon ja uskonnon voimakas rooli. Kesäisen Sisilian kirjailija maalaa vahvasti ja lumovoimaisesti. Kieli on säästeliästä, ei ryöppyilevää ja runsasta, mutta se piirtää kuvat ja ajatukset kirkkaina esiin. Kirjan kiehtovinta antia on kenties sen kielen aistivoimaisuus – mausteiden, yrttien ja ruusujen tuoksun voi haistaa kirjaa lukiessaan, ja runsaat puutarhat ja kuumat yrttimaat piirtyvät esiin vahvasti. 

Rosalia on päähenkilö, joka varmaan jakaa lukijoiden mielipiteitä; hän on oikeastaan aika itsekeskeinen ja pinnallinenkin. Minua se ei oikeastaan haittaa, sillä miksi päähenkilöiden aina pitäisi olla niin täydellisiä ja ihanteellisia? Tässä hahmo on minäkertoja, mutta ei se automaattisesti tarkoita että hänet olisi tarkoitus kokea aina oikeassa olevana ja hyvänä, vaan hän on sellainen kuin on. Tarina kertoo siitä, mitä tapahtuu, kun juuri tällaiselle ihmiselle käy niitä tapahtumia kuin käy, ja sellaiseksi se on uskoakseni tarkoitettu. Rosaliakin kuitenkin oppii lopulta tapahtumista ainakin jotain ja kasvaa ihmisenä, ja minua kirjan loppu liikutti. 

Pidän siitä, ettei hahmojen tunteita ja muutoksia väännetä rautalangasta, vaan lukijalle jätetään itse tilaa huomioida mitä on meneillään silloinkin, kun päähenkilö ei sitä tiedosta – on kyse sitten päähenkilön itsensä muutoksista tai hänen läheistensä elämästä. Elämässäkin meille ja ympärillämme oleville tapahtuu enemmän kuin todella huomaamme, ja läheistemme tunteet sekä omamme on pääteltävä siitä, mitä tapahtuu ja mitä teemme, ei niitä meille usein kerrota. Muutenkaan kirjassa ei liikoja väännetä rautalangasta, vaan paljon jää lukijan itse pääteltäväksi ja huomattavaksi, mutta ei se minusta liian aukkoiseksi tai hämäräksi jää. Minusta on mukavaa, että lukijankin huomiokykyyn luotetaan ja sille jää jotain tekemistä.

Hahmoista mieleisin minulle on ehkä Rosalian sisar Floriana, johon Rosalia suhtautuu tuskastuttavankin kaksinaismoralistisesti. Pidän myös kovasti Rosalian isästä sekä Rosalian nuoresta ihailijasta Giovannista, jonka soisi kääntävän katseensa johonkuhun suopeampaan neitoon. Hän ansaitsisi jonkun joka välittää hänestä. Kaunis muukalainen luostarin pihassa jää hiukan etäiseksi hahmoksi, mutta kiinnostavan arvoitukselliseksi – kuka hän oikein on ja mistä hän on tullut? Siihen kirja ei anna suoraa vastausta, mutta ainakin vihjeitä. Loppu ei selittele asioita kovin paljon, mutta se sopii täydelleen kirjan tyyliin.

Jostain lehdestä muistaakseni luin ajatuksen, että tämä on tarina myyttien synnystä, ja se on mielestäni hyvin tärkeä huomio Sisilian ruususta. Ihan pelkkänä rakkaustarinana luettuna tämä ehkä jää vähän hämäräksi, mutta rakkaustarinaa tärkeämpää on oikeastaan se, kuinka tämä sangen oikealta ja elävältä tuntuva, vähemmän ihanteellinen nainen ottaa vastaan uskomansa enkelin kosketuksen ja kuinka tästä lopulta syntyy tarina, joka on yhtä kulttuurimme perustavanlaatuisimpien myyttien kanssa. Toisaalta tämä on myös kirja ajasta, jolloin kaikki on muuttumassa: vanha maailma jo vavisee murtuakseen vaikkeivät henkilöt sitä vielä tiedä, ja tulevaisuus on tuntematon. Keisaria odotetaan, mutta palaako hän koskaan? Emmekö nykyäänkin elä sellaisessa ajassa ja juuri siksi kaipaa tukea toisista ajoista?

Kaiken kaikkiaan suosittelen Sisilian ruusua lämpimästi kenelle tahansa, joka uskoo kuvausten perusteella, että se voisi olla hänelle mieleen. Uskon, että monet voivat nauttia siitä kovasti ja kokea sen kiehtovaksi, aistivoimaiseksi lisäksi historiallisten romaanien ja historiallisen fantasian kenttään.  Milla Keräsen tuleviin romaaneihin tulen varmasti myös tarttumaan kiinnostuneena.

lauantai 5. toukokuuta 2012

Zachris Topelius: Jungarin taru / Rautakylän vanha paroni / Sumutarinoita




Tämä nide sisältää Helmi Setälän 1900-luvun alun suomennoksina kolme Topeliuksen teosta. Nämä kolme on varmaankin valittu yhteen niteeseen sijoitettavaksi sen vuoksi, että ne kaikki ovat ainakin jossain määrin tekemisissä goottiromantiikan kanssa, kuten voi päätellä synkeänkauniista kansikuvastakin, jossa tuuli on puhaltamaisillaan kynttiläntyngän sammuksiin yön tähtien loistaessa taustalla.

Jungarin taru, 1500-luvun Suomeen sijoittuva historiallinen romaani/jatkokertomus sisältää aaveita, Rautakylän vanhassa paronissa selvitellään menneisyyden mysteerejä rappeutuvassa kartanossa kuolemaisillaan olevan turmeltuneen aatelismiehen elämästä, ja Sumutarinoita sisältää koko joukon kertomuksia, joista useimmat kyllä sijoittuvat tuiki tavalliseen maailmaan, mutta joissakin on yliluonnollisia elementtejä.

Ehkä olen vanhanaikainen, kun minusta Topelius on ihastuttavimpia suomalaisia kirjailijoita joihin olen koskaan tutustunut, mutta vanhanaikaisuushan on tässä blogissa kunniassa. Hänen kertomustensa parissa on hauskaa, ja samalla niin sydän, äly, sielu kuin kauneudentajukin saavat runsaasti herkuteltavaa. Topeliuksella on taito kirjoittaa tarinoita menevästi ja jännittävästi, silti lukijaa väheksymättä. Hän ei arkaile myöskään laittaa henkilöitään pohdiskelemaan kovinkin syvällisiä kysymyksiä, niin geo- kuin teologiaakin tai koko Suomen  ja suomalaisuuden erityislaatua. Vaikka hänen teoksissaan on tiettyä 1800-lukulaista opettavaisuutta, se ei ainakaan minun makuuni käy liian raskaaksi (olen toki hyvin perusteellisesti 1800-luvussa kylvetetty, joten tästä on varmasti eri mielipiteitä). Tunnelma on aina hyväntahtoisen satusedän, joka tahtoo samalla antaa lukijoilleen/kuulijoilleen pohdittavaa ja lempeitä elämänohjeita. Toisaalta Topelius ei häpeile kertoa yksinkertaisen jännittäviä ja tunteisiin käyviä tarinoita. 

Jungarin taru oli minusta hyvin jännittävä ja mielenkiintoinen melkein loppuun asti. Loppu ei sen sijaan ollut yhtään mieleeni. Haluan välttää juonipaljastuksia, mutta loppu oli minusta äkkinäinen, huonosti perusteltu ja epäreilu niin lukijoille kuin hahmoillekin. Ainakin lopun juonenkäänteet olisi pitänyt kuvata yksityiskohtaisemmin eikä vain heittää lukijan kasvoille käänteitä joita ei yhtään kuvata ja perustella. Olisiko jatkokertomukselle lehdessä varattu tila loppunut liian pian?
Muuten tarina on kauhean kiehtova: seuraillaan Jungar-suvun vaiheita 1500-luvun Suomessa, etenkin heidän kahta nuorta vesaansa, reipasotteista sisarta Beataa ja arkaa kirjatoukkaveljeä Birgeriä. Heitätapauksessa hätyyttää ihanan ilkeä salatieteitä harrastava Ursula-rouva, kun taas suojelijana on pienen tytön hahmossa näyttäytyvä sukukummitus. Apuun lyöttäytyvät myös Taavi-nuorukainen, joka täydellisessä reippaudessaan ja sankaruudessaan on paljon ikävämpi ja ärsyttävämpi hahmo kuin miellyttävän epätäydelliset nuoret Jungarit; sekä tomera ja viisas munkki (katolista aikaa kun vielä eletään). Suomen suurempaa historiaa noina vuosikymmeninä sivutaan myös, ja historiallisia henkilöitäkin näkyy. Mutta pääpaino on fiktiivisissä päähenkilöissä, joiden kohtaloon vaikuttavat niin historian käänteet kuin tuo ylitsepääsemätön sukukirouskin.

Jos Jungarin tarussa on kaksi goottiromanttisen kirjallisuuden tyypillistä piirrettä, sukukirous ja aave, niin Rautakylän vanhassa paronissa on ne vähemmän yliluonnolliset goottiromantiikan peruskivet: menneisyyden arvoitus, turmeltunut vanha aatelinen sekä rappeutuva kartano. Tässä 1800-luvun alun Suomeen sijoittuvassa kertomuksessa Topelius ottaa oikein kunnolla suomiakseen mielestään korruptoitunutta kustaviaanista aikaa, jota edustaa nimihenkilö Rautakylän paroni Magnus. Tämän luokse eksyy lumimyrskyssä kaksi nuorta sukulaisnaista, joilta paroni on aikanaan vienyt aatelisarvon ja kunnian. Onko syypää kuitenkaan paroni itse, vai onko hänen suurin syntinsä itsepäisyys ja heikkous paheiden edessä? Mihin on kadonnut nuoren Lotten syntyperän salaisuutta hallussaan pitävä entinen hovineito? Saako paha lopulta palkkansa ja voiko syntinen katua ennen kuolemaansa? Noin sadan sivun mittainen kertomus vastaa tähän kaikkeen eloisten ja jännittävien käänteiden jälkeen, vaikka 1700-luvun paheksunnan itsetarkoituksellisuus ja "pääpahiksen" latteus vähän vievätkin terää muuten mainiolta tarinalta.

Sumutarinat taas pohjautuu idealtaan Decameroneen: jostain syystä samaan eristäytyneeseen paikkaan päätyneet ihmiset kertovat toisilleen tarinoita. Tässä tapauksessa eristymisen syy on sumu, joka pysäyttää höyrylaivan Itämerelle kymmeneksi päiväksi, ja ajan kuluksi jokainen kertoo vuorollaan tarinan. Tarinoiden kertojissa on nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, ja monen luontoisia ihmisiä, ja niinpä tarinatkin vaihtelevat. Jossain liikutaan keveissä lemmenkomedioissa, jossain kansantarun maailmassa, ja onpa mukana ainakin yksi hyytävä goottiromanttinen tarina, joka on sijoitettu suurta paloa edeltävään Turkuun. Tämän tarinan nimi on "Ikuinen ylioppilas", mutta luulen että esimerkiksi "Vaeltava ylioppilas" olisi oikeampi käännös, sillä kyse ei siis ole sellaisesta n+10 vuotta yliopistolla henganneesta tyypistä joka vieläkin keräilee sivuaineita eikä suostu valmistumaan, vaan jostain paljon goottiromanttisemmin harhailevasta onnettomasta. Tämä tarina oli yksi suosikkejani, ja toinen suuri suosikki oli kenties "Drifva neiti", joka kertoi monesta vanhasta tyttökirjastakin muistuttavan tarinan reippaasta rasavillitytöstä, jota on vaikea koulia hienostelevien seurapiirien vaatimuksiin. 

Sumutarinoiden kertomukset olivat minusta kokonaisuudessaan ilahduttavia, ja jättivät minulle yleisemmin vanhanaikaisten kertomusten nälän. Ajoittain toki sorrutaan opettavaisuuteen ja moraalisaarnoihin, mutta jotenkin niin herttaisen setämäisellä tavalla, etten osaa sitä laisinkaan panna pahakseni.

Lisää Topeliusta tulen varmasti lukemaan jatkossakin! Ainakin jos tämän päivän kirjaostoksistani voin jotain päätellä...