sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Riikka Stewen: Niin kauan kuin rakastat

Ryhdyn nyt lisäämään tänne myös ennen blogin perustamista lukemieni kirjan arvosteluja. Tämän arvostelun olen jonkin verran muokannut eräälle toiselle sivustolle aikaisemmin kirjoittamastani arviosta, joten teksti tuntuu tutulta, en kopioi kuin itseäni.

Riikka Stewenin esikoisteos Niin kauan kuin rakastat (2011, kustantaja: Teos) kuuluu siihen suuresti rakastamaani kirjallisuuslajiin, jossa liikutaan useammalla aikatasolla ja ratkaistaan menneisyyden arvoituksia. (Taidan tagittaa sellaiset kirjat avainsanoilla "useampi aikataso" ja "menneisyyden arvoitukset" - välillähän teoksissa voi esiintyä vain jompikumpi, mutta kaikkein eniten rakastan niitä joissa on molemmat.) Suomalaisissa kirjoissa olen harvemmin törmännyt sellaiseen, ja niinpä olinkin tästä kirjasta innoissani.

Muutenkin nautin tästä kirjasta paljon enemmän kuin useimmista uusista suomalaisista romaaneista. Voi olla että tartun aina vääriin kirjoihin, mutta kovin usein uudet suomalaiset kirjat eivät istu minun makuuni. Riikka Stewenin Niin kauan kuin rakastat kuitenkin imaisi minut heti ensimmäisistä sivuista alkaen mukaansa ja onnistui myös koskettamaan minua.

Romaani sijoittuu nykypäivän Suomeen mutta käsittelee myös menneitä vuosisatoja, vieraita maita ja ennen kaikkea ikuista ja yleismaailmallista: salattua tietoa, totuuden etsintää – ja rakkautta. Keskeisiin henkilöihin kuuluvat taidehistorioitsija Iris, renessanssitauluja jäljittävä Nicholas Hill, tutkija Ingvall ja hänen ihailemansa Liisa, ja salatun tiedon kautta valtaa himoitseva John Wind. Nämä ja muut henkilöhahmot joutuvat tavalla tai toisella mukaan vyyhtiin, jossa pyritään pääsemään selville Leonardo da Vincin tekemäksi arveleman salaperäisen maalauksen arvoituksesta ja siitä, mitä tiesivät 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun suomalainen taidemaalari Marcus Ekvall ja tämän rakastettu, venäläinen baletin ja teatterin maailmaan kuuluva Sergei.

Minua viehättävät tällaiset monella eri aikatasolla liikkuvat, historian mysteerejä ratkaisemaan pyrkivät kertomukset, joissa tapahtumiin ja salaisuuksiin kietoutuvat henkilöiden moninaiset ihmissuhteet ja kulttuurifilosofiset pohdiskelut. Olen hyvin mielissäni, että joku suomalainenkin on nyt uskaltautunut tämänkaltaista romaania kirjoittamaan ja on kietonut sen myös Suomen historiaan ja kulttuuriin, samalla osoittaen miten Suomen menneisyys ja taide on ollut erottamattomasti kietoutunut eurooppalaiseen ja yleismaailmalliseen. Pidän myös suunnattomasti siitä, että 1800-luvun lopun maailmaan sijoittuva kahden miehen rakkaussuhde saa romaanissa tilaa, ja että sitä ei käsitellä erityisemmin "ajatella, silloinkin oli homoseksuaalisia suhteita"-näkökulmasta eikä ylipäätään Marcuksen ja Sergein sukupuoli mitenkään ole se juttu, vaan heitä käsitellään yksinkertaisesti rakastavaisparina jolla on omat, muuhun kuin sukupuoleen liittyvät ongelmansa.

Stewenin romaani on kaunis ja tunnelmallisesti kirjoitettu. Joitain pieniä teknisiä puutteita oli, kuten saman henkilön lausumien repliikkien sijoittaminen peräkkäisille riveille niin että oli vaikea tajuta kuka milloinkin puhuu. Samoin näkökulmahenkilö vaihteli häiritsevästi kesken kohtauksen kun teksti ei kuitenkaan tuntunut minusta kokonaisuudessaan kaikkitietävällä kertojalla kerrotulta, jolloin eri hahmojen pään sisään voisi hyppiä luontevammin. Eivät nämä kuitenkaan suuremmin lukunautintoa pilanneet, välillä vain hidastivat kun piti ryhtyä seuraamaan kuka puhuu. Enimmäkseen romaanin kieli on kuitenkin kaunista ja kuulasta, persoonallista olematta teennäisesti erikoisuutta tavoittelevaa.

Toisin kuin monet tämän lajin romaanit, Niin kauan kuin rakastat on sangen tiivis, alle 300-sivuinen, ja filosofisista ja kulttuurihistoriallisista keskusteluista huolimatta se ei rönsyile kovin laajasti. Osittain pidän siitä – tiiviys luo omaa mietteliästä tunnelmaansa, jossa tärkeimmät kuvat kirkastuvat eikä muu vie niiltä liikaa tilaa. Osittain teksti on kuitenkin jo liiankin tiivistä. Minun on esimerkiksi vaikea pysyä perässä joissain filosofisissa ja taidehistoriallisissa pohdinnoissa, vaikka minulla onkin suhteellisen hyvä yleissivistys – luulisin ettei romaania kuitenkaan kannata kirjoittaa ainoastaan ihmisille, joilla on taidehistorian korkeakoulututkinto (tai ehkä sivuaineopinnotkin riittäisivät, en tiedä...). Hieman perusteellisempi ajatuskulkujen avaaminen olisi auttanut tässä tapauksessa. Ja jotenkin vain tuntui että kirja loppui aivan liian pian - aloin kaivata tämän perään jotain kunnon 1800-lukulaista tiiliskiveä tai suurta fantasiasarjaa, jotta saisin viettää kiinnostavassa maailmassa pidempäänkin.

Koen myös, että kaikista henkilöhahmoista ei saada tarpeeksi irti näin tiiviillä käsittelyillä. Oikeastaan kaikki hahmot ovat kiinnostavia, mutta monien potentiaalia ei käytetä tarpeeksi. Olisin etenkin kaivannut enemmän Nicholas Hillin näkökulmaa ja hänen kehityksensä käsittelyä, enemmän museojohtaja Doran ja Jonathan Friedin historiaa, ja myös Iriksen hahmoon olisin kaivannut jotain lisää. Matts Ingvallin ja Liisan tarina tuli puolestaan käsitellyksi juuri sopivalla herkkyydellä, ja lisäselittely olisi luultavasti tuntunut turhalta. Nuo kaksi olivat muutenkin hyvin eheät, sympaattiset hahmot, joiden tarina kerrottiin viehättävästi.

 Hahmoista kiehtovimmat olivat minusta nuo menneisyyden rakastavaiset, Sergei ja Marcus, ja kun tarina pyöri paljon heidän ympärillään, olisin kaivannut heistä lisää tietoja. Noita menneisyyteen sijoittuvia pätkiä jommankumman näkökulmasta olisin ehdottomasti kaivannut lisää – edes yksi joka "näytökseen" (näin romaanin eri osat on nimetty) – ja kenties myös hieman lisää heidän elämänsä vaiheiden ja suhteensa tutkiskelua nykyisyydestä käsin. Ylipäätään joissain tapauksissa eri hahmojen tunnepuolen käsittely jäi mielestäni liian ulkokohtaisesti turhan tiivistetyn kuvauksen takia, vaikka tunsin lukiessani, että pinnan alla oli liikkeellä paljon, johon olisin mielelläni päässyt pureutumaan vähän syvemmin. Sergein ja Marcuksen kohtaukset olivat kyllä erinomaisia, olisin vain kaivannut niitä lisää – ehkä myös jonkin sellaisen, jossa he olisivat olleet yhdessä eivätkä vain ajatelleet toisiaan.

Kirjan loppu oli kuitenkin hyvin kaunis, ja tiiviyden ja kertomisen suhde oli siinä täydellinen enkä kaivannut enempää. Kohtaus Marcuksen näkökulmasta vuonna 1917 liikutti minut kyyneliin.

Tuo mainitsemani rakenne, jossa kirjan eri osat on nimetty näytöksiksi, näytelmän tapaan, sopi minusta hyvin, kun ottaa huomioon, miten tärkeää oli teatteri juuri tuona Marcuksen ja Sergein aikana ja miten Sergei liikkui teatterin ja baletin maailmasta. Juuri viiden näytöksen ja epilogin rakenne sopii mainiosti, kun tuohon aikaan näytelmät tapasivat olla viisinäytöksisiä. Tosin viides näytös oli hämmentävän pitkä muihin verrattuna.
Pidin myös suunnattomasti siitä, miten Helsinki tapahtumaympäristönä oli kuvattu. Stewen on maalannut esiin syksyisen Helsingin kauneuden ja tehnyt kaupungin, sen nykyisyyden ja menneisyyden, eläväksi romaanin sivuille. Ajoittain olisin kuitenkin kaivannut sitä, että maisemien sijaan olisi keskitytty enemmän henkilöiden tunteisiin.

Kokonaisuudessaan olen hyvin vaikuttunut Stewenin esikoisromaanista, ja tulen varmasti pitämään tätä kirjailijaa silmällä ja lukemaan myös hänen seuraavat teoksensa. Tämä voi tulla myös joskus toiseen kertaan luetuksi. Muutamat kritiikkini kohdistuvat lähinnä siihen, että mielestäni kaikkia mahdollisuuksia ei ollut käytetty niin hyvin kuin olisi voinut, ja kiehtovista henkilöhahmoista olisi voinut saada enemmän irti, eikä näin suuri tiiviys sovi tähän aihepiiriin, vaikkei kaikkien taidehistoriallisia mysteerejä käsittelevien teosten kai olekaan pakko olla tiiliskiviä. Joka tapauksessa nautin romaanista paljon ja voin suositella sitä.

Rebecca Stott: Korallivaras

Rebecca Stottin Korallivaras (The Coral Thief, 2009, suom. Arto Schroderus, kustantaja: Avain) on historiallinen romaani, joka sijoittuu Napoleonin kukistumisen jälkeiseen Pariisiin vuoteen 1815. Päähenkilö Daniel Connor on nuori englantilainen tiedemies, joka matkustaa Pariisiin aikeissa luoda itselleen ura tuossa tieteen ja vapaan ajattelun keskuksessa, aikana jolloin uudet aatteet myllertävät maailmaa vaikka valtaapitävät niin politiikassa kuin tieteessäkin koettavat pitää ne tukahdutettuina. Matkalla Pariisiin Danielin arvokkaat matkatavarat kuitenkin katoavat salaperäisen naisen mukana. Jäljittäessään naista ja fossiilinäytteitä Daniel joutuukin outoon filosofivarkaiden maailmaan, tapaa radikaaleja tieteellisiä ja yhteiskunnallisia ajatuksia – ja rakastuu intohimoisesti. Mutta varasta myös kovilla panoksilla pelaava komisario Jagot.

Varoitus: arvostelu sisältää joitain juonipaljastuksia lähinnä ihmissuhteiden suhteen, ei paljasta loppuratkaisua.

Korallivaras oli lyhyesti sanottuna kiinnostavasta aihesta kirjoitettu keskinkertainen teos: ihan kiva mutta odotuksiin nähden pettymys. Kirjassa on lähtökohtaisesti paljon sellaista, mistä pidän. Tarinassa on jotain imua, joka sai minut lukemaan kirjan muutamassa päivässä loppuun. Teoksen maailma on kiehtova: rakastan tieteen historiaa, ja tuo 1800-luvun alkupuolen tiedemaailma, jolloin evoluutioteoriaa kehiteltiin ennen Charles Darwinia ja aikaisempien luonnon hierarkioiden murtumisessa nähdään myös yhteiskunnan hierarkioiden kyseenalaistuminen, on äärimmäisen mielenkiintoinen. Olin hyvin kiinnostunut kaikesta tieteellisestä tiedosta ja ajattelusta, joka romaanissa oli mukana, vaikka se ajoittain olikin turhan ohjelmallisesti ja esitellen kirjoitettu. Samoin rakastan 1800-luvun alkupuolen Ranskaa, ja kirja oli melko hyvin tavoittanut sen Pariisin kuhisevan, kiihkeän ja kapinallisen luonteen, joka 1800-luvun ranskalaisissa romaaniklassikoissakin tuntuu. Kuvaukset Pariisista, tieteestä ja Ranskan vallankumouksen verisyydestä sekä Napoleonin ajan jälkimainingeista olivatkin kirjan kiehtovinta antia.

Siitä huolimatta en ollut niin innoissani kirjasta kuin olisi voinut odottaa ja löysin itseni kesken lukemisen jatkuvasti kritisoimasta sitä. Yksi ongelma oli hahmot. Stottilla oli periaatteessa hyvin mielenkiintoinen henkilögalleria: nuori tiedemies, nainen joka pukeutuu välillä mieheksi ja on äärimmäisen kiinnostunut tieteestä ja ajattelee radikaalisti, ja hänen filosofivarastoverinsa. Silti nämä hahmot jäivät minulle kovin ohuiksi ja jäin kylmäksi heidän kohtalolleen. Varsinkin minäkertoja Daniel Connor tuntuu olevan pelkkä tyhjä taulu, jolle piirretään kätevästi ne tuntemukset ja reaktiot jotka kulloinkin sopivat kirjailijan tarkoituksiin, välittämättä lainkaan miten hän kehittyy niiden välillä ja tuntuuko hahmo ylipäätään oikeasti tuntevan mitään vai väittääkö vain tuntevansa.

Minua häiritsi suuresti, että aluksi Daniel oli hyvin intohimoisen kiinnostunut tieteestä, mutta rakastuttuaan Lucienneen ei tunnu juuri piittaavan siitä miten vähemmän nyt kiinnittää tutkijanuraansa huomiota. Toki rakastuminen voi pyyhkiä aiemman elämän mennessään, mutta pitäisi hänen nyt edes jotenkin reagoida tärkeysjärjestyksiensä muuttumiseen. Hän kuuntelee Luciennen ja tämän toverien tieteellisiä ja filosofisia keskusteluja ilman juuri mitään reaktiota, vaikka nämä esittävät melkoisesti hänen maailmankuvaansa mullistavia ajatuksia. Jonakin hetkenä hän sitten kysyy jokin Luciennen argumentin innoittamana: "Eikö Jumalaa ole olemassa?" eikä sen jälkeen pohdi asiaa yhtään sen enempää. Välillä hän kertojana kovin puhuu siitä miten Luciennen tunteminen on muuttanut hänet, mutta ei sitä muutosta kyllä mistään huomaa eikä muuttuminen tunnu hänessä lainkaan eikä hän hämmenny ristiriitaisuuksistaan. Luulen, että olisi auttanut, jos Daniel ei olisi ollut minäkertoja, sillä hänellä ei ollut sellaiseksi ollenkaan tarpeeksi sanottavaa.

Mutta Danielin lisäksi muutkin hahmot jäävät turhan ulkokohtaisiksi, jopa Lucienne, jolla olisi potentiaalia olla hyvin kiinnostava. Lucienne tuntui kovin liioitellulta kaikkine mieheksi pukeutumisineen ja radikaaleine tieteellisyyksineen, ja tavallaan liikaa 2000-luvun feministiseksi unelmaksi luodulta hahmolta. Eikä hän vain jotenkin tuntunut yhtään oikealta ihmiseltä. Danielin hän sai aivan liian helposti. Ei tarvinnut kuin käydä hetken aikaa tuoksumassa bergamotilta ja olemassa salaperäinen. Eikä toisaalta minulle käynyt selväksi miksi Lucienne olisi niin halunnut Danielia. Heidän suhteensa ei ollut lainkaan kiinnostava. Hahmoista eniten pidin poliisi Jagot'sta, hän perustuu Pariisissa todella toimineeseen komisario Vidocqiin ja olikin kaikkein luonteikkain ja elävin hahmo, jota olisi voinut käyttää paremmin. (Yhteydet Kurjien Javertiin on huomattu, mutta Javertkin lienee saanut jotain inspiraatiota Vidocqista.) Lopun ryöstöjuoni oli aivan liian ikävystyttävä ja teoksen lähtökohtaan nähden lattea, olisin toivonut että olisi pysytty jonkinlaisessa mysteerissä tai tieteenhistoriallisissa aiheissa.

Teoksen kieli ja tyyli on myös ikävän persoonatonta. En tiedä, kuinka paljon siihen vaikuttaa se, että suomennos vaikuttaa turhan kiireessä tehdyltä (on huono merkki jos huomaan käännösvirheet tuntematta alkuperäistekstiä). Mutta joka tapauksessa vaikuttaa että kirjoitustyyli on sangen riisuttu kaikesta vähänkään persoonallisesta, ja etenkin kaikesta oikeasti välittyvästä tunteesta. Ehkä osittain siksi jäänkin niin välinpitämättömäksi hahmojen kohtaloille, vaikka älyllisesti tarina kiinnostaa sen verran että se tuli luettua nopeasti loppuun. Siihen nähden on omituista että Stott on luovan kirjoittamisen opettaja – enpä taida ainakaan itse ostaa hänen oppaitaan.

Lisäksi minua raivostutti lukiessani suunnattomasti tuo englantilaisille ja amerikkalaisille kirjoittajille tyypillinen tapa tunkea vieraan kielen sanoja joka väliin osoittaakseen että nyt liikutaan vieraassa maassa. Tässä se on hiukan perustellumpaa kuin yleensä päähenkilön ollessa englantilainen kun muut ovat ranskalaisia, koska hän varmaan kiinnittää huomiota puhuttuun kieleen, mutta oli se silti liiallista ja turhaa. Minulle ei koskaan selvinnyt puhuvatko kaikki "oikeasti" koko ajan englantia vai ranskaa, mutta jos puhutaan oikeasti koko ajan ranskaa, ei ole mitään mieltä jättää joitain juttuja ranskaksi kun puhe esitetään englanniksi/suomeksi. Jos taas puhutaan koko ajan englantia, on myös epäuskottavaa, että hahmot jotka muuten selittävät sujuvasti englanniksi koralliriuttojen kasvuvauhdin merkitystä evoluutioteorialle ja tämän kaiken merkitystä poliittiselle ajattelulle tuntisivat kuitenkin tarvetta sanoa aina välillä ranskaksi sen kaltaisia asioita kuin "Un petit peu" ("Aivan vähän") ja "Non, vraiment" ("ei, todella"). Vaikka hahmoilla moinen vaikeus pysyä yhdessä kielessä olisikin ja se ilmenisi juuri niissä sanoissa jotka he nyt ainakin tietävät vieraalla kielellä, ei sen jatkuva ilmituominen ole sen tarpeellisempaa kuin "Öö, tuota"-tyyppisten ilmaisujen pitäminen uskollisesti mukana dialogissa olisi. Minä lukijana uskon meidän olevan Ranskassa ihan jos nimet ja paikannimet ovat ranskaksi. Toimi hyvin esimerkiksi äskettäin Monte Criston kreivin suomennosta lukiessani. Olen havainnut että nimenomaan englantia äidinkielenään puhuvat harrastavat tätä, oletettavasti siksi etteivät ole niin tottuneita käännöskirjallisuuteen tai vieraan kielen puhumiseen että tajuaisivat miten hölmöä ja turhaa se on. Paikallisväri tulee ihan muusta kuin siitä että hahmo sanoo kesken kaiken "Oui".

Minua kiusasi myös se, että vaikka tiedehistoria ja Pariisi olivat selvästi hallussa, hahmot eivät oikein tuntuneet sen ajan ihmisiltä joita olivat. Esimerkiksi Daniel, vaikka tulee hyvin perinteisestä taustasta, ei koskaan mitenkään hämmenny siitä että rakastuu niin täydellisen epäsovinnaiseen naiseen kuin Lucienne on. Hetkeäkään hän ei sitä mitenkään pohdi, tunne oloaan siitä epämukavaksi tai edes päinvastoin huomaa haluavansa Luciennea juuri tämän epäsovinnaisuuden takia; ylipäätään hän ei mitenkään kiinnitä asiaan huomiota. Ikään kuin olisi täysin normaalia Danielin 1800-luvun englantilaisessa kokemusmaailmassa että naiset elävät äärimmäisen itsenäisesti, tuntevat tiedettä miehiä paremmin ja pukeutuvat miehiksi. Tottahan maailman sivu ovat naiset olleet paljon muutakin kuin esitetty ja toivottu ihannekuva, ja Pariisissa varmasti on ollut vaikka minkälaista eläjää, mutta Danielin tausta huomioon ottaen hänen pitäisi kuitenkin jollain tapaa opetella tulemaan toimeen asian kanssa. Lucienne ei myöskään joudu kovin uskottavasti kamppailemaan niiden ongelmien kanssa joita hänen tapaansa käyttäytyvällä naisella varmaan olisi, eikä kukaan oikeastaan reagoi siihen kun hän jossain vaiheessa ryhtyy vaatimaan naisten oikeuksia, vaikka se on melkoisen radikaali ajatus tuolloin. Danielin (täysin turhan) huonetoverin rakastajatar taas tuntuu puheineen 60-luvun tai 80-luvun puoliradikaalilta opiskelijatytöltä, ei 1800-luvun pariisilaiselta työläisnaiselta (työläisnaisiahan grisettet olivat, eivät mitään koulutettuja typyköitä).

Pidin sinänsä kovasti Napoleonin matkaa St. Helenalle käsittelevistä välipätkistä, mutta olisin toivonut että ne olisivat jotenkin liittyneet tarinaan. Muutenkin tarina kokonaisuudessaan lupasi enemmän kuin antoi; Danielin kaikkien kohtalokkaiden välipuheiden perusteellakin olisin odottanut loppuratkaisusta järisyttävämpää kuin se oli. Danielin reaktio tapahtumiin ja loppuelämäänsä oli yhtä eleetön ja tunteeton kuin hänen suhtautumisensa koko kerrontaansa muutenkin.

Tämän kritiikin jälkeen sanon vielä, että nautin lukemisesta teoksen puutteista huolimatta, joskaan en niin paljon kuin toivoin. Varsinkin nautin siitä historiallisesta maailmasta ja tieteenhistoriasta, ja tulen varmaan jossain vaiheessa lukemaan Stottin toisenkin kirjan (vanhemman, mutta myöhemmin suomennetun), sen verran kiinnostunut olen siitä mitä hän aineksista saa aikaan. Toivon kuitenkin, että hän jatkossa panostaa enemmän henkilöhahmoihin ja näiden tunne-elämään ja kirjoittaa muutakin kuin oppikirjan hyväksymää tunneköyhää tylsäksi hiottua proosaa. Sillä historiallisten romaanienkin kuuluisi olla myös hyviä ja laadukkaita romaaneja, ei pelkästään kohtuullisen hyvin tehtyä historian tutkimusta. Pelkkää historiantutkimusta saa tietokirjoista ja niihin voi luottaa enemmän, fiktiossa kuuluu tehdä historia eläväksi taitavalla kirjoittamisella ja elävillä, tunteisiin vetoavilla ja kaikin puolin uskottavilla henkilöhahmoilla. Siinä Stottilla on vielä kehitettävää. Voi tämä kumminkin kannattaa tämä lukea jos aihe kiinnostaa.

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Alexandre Dumas: Monte Criston kreivi

Alexandre Dumas'n Monte-Criston kreivi (Le Comte de Monte Cristo, 1844) on 1800-luvun alun Ranskaan sijoittuva tunnettu tarina kostosta. En tahdo paljastaa tarinasta liikaa niille, jotka eivät teosta ole lukeneet, mutta sen voin kertoa, että päähenkilö Edmond Dantès joutuu nuorena syyttömänä vankilaan ja menettää koko elämän, joka hänellä näytti olevan edessään. Kun hän vuosikausia myöhemmin vastoin kaikkia odotuksia pääseekin jälleen ulos maailmaan, tukenaan satumaiset rikkaudet, hän ryhtyy kostamaan vihollisilleen. Dantès uskoo olevansa Jumalan oikeutetulla asialla, ja hänen kostosuunnitelmansa etenevätkin huimaavan nerokkaalla tavalla. Mutta onko kenenkään ihmisen asia asettua Jumalan sijaan ja päättää, mikä on oikeutettua?

Jostain syystä en koskaan lukenut Monte Criston kreiviä nuoruusvuosinani, vaikka varmasti olisin rakastanut sitä silloin. Nyt aikuisiällä jumaloin sitä joka tapauksessa. Luin sen nyt toiseen kertaan ja pidin siitä vielä enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Tämä on niitä kirjoja, joita en edes tunne voivani todella arvioida. Koetan vain kuvailla kirjaa jotenkin.

Monte Criston kreivi on niitä ihmeellisiä teoksia, jotka onnistuvat olemaan yhtä aikaa viihdyttäviä, älykkäitä ja viisaita, taitavasti kirjoitettuja ja samalla helposti lähestyttäviä. Tarina ja hahmot vievät mennessään, kirjaa suorastaan ahmii, ja samalla siinä on paljon sisältöä ja syvällisyyttäkin, joka kumminkin tuodaan ilmi konstailematta ja hienostelematta. Väliin liikuttuu kyyneliin, väliin lukee jännittyneenä seikkailuja ranskalaisessa vankilassa tai italialaisten rosvojen parissa. Kirjasta näkyy kirjoittajan suuri sivistyneisyys ilman että sitä mitenkään alleviivataan.  1800-luvun alun ranskalainen maailma piirtyy esiin herkullisena ja monipuolisena, eikä Dumas vähääkään säästele kuvatessaan ranskalaisylhäisön tekopyhyyttä ja ahneutta tai huijareiden kieroutta. Samalla saamme tavata ilahduttavia ja aitoja hahmoja, joiden kohtalot jäävät liikuttamaan pitkäksi aikaa.

Monte Criston kreivin hahmogalleria on niin laaja, että en oleta minkään elokuvaversion pystyvän kaikkia hahmoja esittelemään. Se on sääli, koska hahmot ovat yksi teoksen herkullisimpia osia. Kaikki hahmot ovat tavalla tai toisella mielenkiintoisia, eikä kukaan ole pelkästään hyvä tai pelkästään paha, vaan kaikki ovat inhimillisiä. Erityisesti, kun vertaa moniin muihin 1800-luvun mieskirjailijoihin, täytyy nostaa hattua Dumas'n kyvylle luoda mielenkiintoisia naishahmoja. Ainakin minulle juuri teoksen monet eri naishahmot ovat mieleisimpiä ja kiinnostavimpia henkilöitä Dantèsin ja häntä vankilassa opettavan papin ohella. He onnistuvat olemaan monitahoisia, kukin omalla tavallaan vahvoja ja älykkäitä, ja silti uskottavia aikansa naisia. Valentine de Villefortkin, joka on kaikkein lähinnä perinteistä, ihanteellista neidon kuvaa, on älykäs, sisimmälleen uskollinen ja omaan rohkeuteensa kasvava – ei siis mikään turha ja lattea tapaus. Mercedes, Dantèsin nuoruudenrakastettu, on koskettava kuvaus monin tavoin ihailtavasta naisesta, joka saa liikaa kärsiä ymmärrettävän heikkouden osoituksen vuoksi. Eugénie Danglars puolestaan pistää kaikki mahdolliset raja-aidat rikki raikuvasti ja on yksi koko romaanin ilahduttavimpia hahmoja. Ja Haydée, joka isäntäänsä palvovana kreikkalaisena orjattarena vaikuttaisi pinnalta katsoen olevan kovinkin alistunut nainen, on ainakin minulle hyvin kiehtova omalaatuisuudessaan ja sisäisessä voimassaan.

 Pidän myös suuresti siitä, että Dantèsin kolme vihollista ovat kuitenkin inhimillisiä hahmoja, joita tarinan edessä alkaa käydä syvästi sääliksi. Oma nerokkuutensa on siinä, että vähimmällä lopulta pääsee se jota vähiten käy sääliksi. Nerokkaita ovat myös koston juonet, jotka oikeastaan vain huolehtivat, että henkilöiden omat heikkoudet, heidän menneisyytensä ja heidän lähellään olevat ihmiset koituvat tavalla tai toisilla tuhoisiksi.

Tämä on romaani, joka pitää alusta loppuun lujasti otteessaan, vuoroin jännittäen, vuoroin huvittaen ja vuoroin liikuttaen jopa kyyneliin. Samoin se on romaani jonka tulen varmasti lukemaan vielä monesti uudelleen.

torstai 12. tammikuuta 2012

Esittely

Olen jo pidemmän aikaa halunnut aloittaa kirjablogin, mutta olen vihdoin päättänyt tehdä siitä tiettyyn teemaan keskittyvän: tässä blogissa käsitellään vanhoja kirjoja, historiallisia romaaneja ja historiaan liittyviä tietokirjoja. Tämä johtuu siitä, että rakastan historiaa ja vanhaa kirjallisuutta, ja tahdon päästä juuri näistä kirjoittamaan niin paljon kuin sielu sietää ja ranteet kestävät. Mielestäni menneisyyttä ja vanhempaa kirjallisuutta ei Suomessa aina arvosteta ollenkaan tarpeeksi ja tahdon sitä omilla pienillä toimillani hiukan edistää. Sitä paitsi suurin osa lukemistani kirjoista kuuluu kumminkin tähän kategoriaan, joten yhtä hyvin voin perustaa blogin juuri tähän tarkoitukseen. Arvelen myös, että kirjablogin pitäminen on silti helpompaa, jos se on jonkin tietyn teeman ympäriltä. Aiemmat bloggausprojektini kun ovat usein lopahtaneet heti alkuunsa, joten riittävän rajattu teema voisi helpottaa asiaa.

Mikä on sitten vanhaa ja historiallista? Riippuu kysyjästä, ja eiköhän siihen lasketa kaikki mikä ei ole enää kovin nykyaikaista. Oma kiinnostukseni kuitenkin suuntautuu ennen kaikkea maailmansotia aiempaan historiaan, joten esimerkiksi toista maailmansotaa tai sen jälkeistä aikaa käsitteleviä tai noina aikoina kirjoitettuja kirjoja täällä tuskin paljon tulee näkymään. Paikkaa ja aiheita ei näin muuten ole rajattu. Eniten olen kiinnostunut Suomen ja Euroopan historiasta 1700- ja 1800-luvuilla, mutta pyrin myös nälkäisesti laajentamaan tietämystäni muistakin ajoista ja paikoista, joten tänne saattaa kyllä ilmaantua aivan mitä aikakausia vain.

Pyrin näin suurin piirtein kirjoittamaan tänne kaikista lukemistani teemaan sopivista kirjoista, ja välillä saatan kirjoittaa teemaan liittyen näin muutenkin: vaikkapa katsastaa ilmestymässä olevia historiallisia romaaneja tai pohtia jotain historiallista aikakautta tai kirjoissa näkyvää teemaa näin yleisesti. Annan itselleni myös vapauden kirjoittaa välillä esimerkiksi elokuva- tai teatterisovituksista tai vaikkapa näyttelyistä, jotka liittyvät historiaan tai vanhoihin kirjoihin, mikäli sille tuulelle satun, vaikken tiedäkään kuinka usein tulen tätä tekemään. Pyrin päivittämään blogia suhteellisen usein, mutta se riippuu tietysti siitä, kuinka usein saan jotain aiheeseen sopivaa luetuksi ja toisaalta kuinka paljon aikaa minulla on. Alkuvaiheessa saatan myös kirjoittaa välillä myös jo ennen blogin avaamista lukemistani kirjoista, koska olen jo jonkin aikaa tämän perustaminen mielessäni pohtinut mitä kirjoittaa tänne lukemastani. Se, kuinka usein kirjoitan, riippuu sekä siitä kuinka usein ehdin kirjoittaa että siitä kuinka usein ehdin jotain lukea. Välillä voi tulla useitakin merkintöjä peräkkäin, välillä voi tulla pidempiä taukoja, mutta pyrin siihen että useimpina viikkoina kirjoittaisin edes kerran, jos vain on jotain kirjoittamista vaikka sitten aiemmin lukemistani kirjoista.

Asioiden teknisestä järjestämisestä sen verran, että ajattelin eräästä toisesta kirjablogista keksimälläni tavalla avainsanoittaa merkinnät siten, että kirjoittajat merkitään aina muodossa "sukunimi etunimi". Tällä tavallahan olemme tottuneet etsimään kirjoja kirjastossa ja kirjakaupassakin, joten todennäköisemmin ne löytyvät niin helpommin myös täältä. Lisäksi laitan tunnisteihin ainakin kirjallisuudenlajin (tietokirja, romaani jne.), sen onko kyseessä historiallinen romaani (eli jostain aiemmasta kuin kirjoittamisajankohdasta kertova) sekä minä aikana teos on kirjoitettu ja mistä ajasta ja paikasta se kertoo. Lisäksi ainakin tietokirjoihin laitan varmasti myös aiheet (esim. tieteen historia, taide ja huvitukset) - ja katsotaan nyt mitä muuta keksinkään merkitä!

Minusta itsestäni sen verran, että olen vähän alle kolmenkymmenen ikäinen neiti, joka on rakastanut kirjoja siitä pitäen kun oppi joskus tarhaikäisenä tenavana lukemaan, ja on rakastanut historiaa ja vanhoja kirjojakin sangen pitkään. Historiaa en ole jostain kumman syystä juurikaan opiskellut, mutta olen kyllä vapaa-aikana lukenut sitä varmaan enemmän kuin mitään yliopiston oppiainettani, ja ahnaasti etsin yhä uutta luettavaa. Jokin minussa elää pysyvästi vähän vanhempana aikana, vaikka toki arvostan eräitä nykyajankin piirteitä (tämä internetkin on sangen kätevä keksintö). Luen minä jonkin verran uutta, ei-historiallista kirjallisuuttakin - mutta en sitten oikeastaan kovin paljon. Yritän aina välillä, mutta pääsen harvemmin loppuun (hyviä fantasiakirjoja ei lasketa, eivät nekään ole nykyaikaa). Taidan elää nykyajassa ihan tarpeeksi ja lukiessani olen enimmäkseen kiinnostunut muista ajoista.

Tervetuloa lukemaan! Toivottavasti viihdyt täällä.