Jyrki Heino: Kellari

Täytyypä alkajaisiksi sanoa, etten ole pitkiin aikoihin ollut niin turhautunut lukiessani kuin Jyrki Heinon Kellarin kanssa. Taitaa olla niin, että johtuen positiivisista kommenteista, joita olin kirjasta etukäteen lukenut ja kuullut, odotin parempaa. Mutta ylipäätään julkaistavilta kirjoilta odottaisin vähän parempaa. Varoitan jo etukäteen, että tästä tulee melko pitkä vuodatus, kuten helposti käy kun ärsyynnyn.

Tämän tyrmäysalun jälkeen käykäämme kuitenkin ensin kirjan positiivisiin puoliin. Kellari (Schildst & Söderström, 2012) on siis historiallinen murhamysteeri 1700-luvun lopun Turusta eli Ruotsin vallan loppuajoilta, jolloin Turku oli vielä Suomen pääkaupunki. Sivistynyt ja salapoliisimaisia taipumuksia omaava luutnantti Wennehielm kutsutaan kaupunginviskaalin avuksi selvittelemään harvinaisen julmalla tavalla tapahtunutta murhaa. Lähtökohdiltaanhan tämä oli minusta aivan mainio. 1700-luvun Suomesta kirjoitetaan ihan liian vähän historiallisia romaaneja, vaikka se on mielenkiintoista aikaa (tai ehkä niitä vain otetaan liian vähän julkaistavaksi?).

Historialliset dekkarit ja mysteerit ovat sitä paitsi minusta todella kutkuttava kirjallisuudenlaji. Olin siis hyvin valmis pitämään tästä kirjasta sen lähtökohdista johtuen, ja minusta on kunnioitettavaa että tuohon aikaan sijoittuvia lähtökohdiltaan mielenkiintoisia tarinoita kirjoitetaan ja julkaistaan. 

Niin ikään tuo murhamysteerin juoni oli sinänsä mielenkiintoinen, samoin siihen liittyneet monet kulttuurihistorialliset, poliittiset, hengelliset ja moraaliset koukerot. Pidin monista henkilöhahmoista, olkoonkin että heistä olisi voinut saada paljon enemmän irti. Etenkin Wennehielm oli sympaattinen, omaperäinen ja uskottava salapoliisihahmo Ruotsin vallan aikaiseen Suomeen, ja mukavan erikoislaatuinen herrasmies kaikkine uudenaikaisine aatteineen mutta silti aikansa lapsi. Teoksessa oli ehdottoman positiivista se, että henkilöt tosiaan ajattelivat ja käyttäytyivät aikakauteen nähden uskottavasti - liian usein historiallisissa romaaneissa näkee sitä, että nykyaikaan kuuluvat hahmot vain siirretään entisiin aikoihin ja puetaan hienoihin kamppeisiin. Totta kai ihminen on sama läpi aikojen, mutta käytöstavat, sopivaisuuden käsitykset, ajattelutavat ja tiedot eivät. Näissä suhteissa Heino oli onnistunut sangen hyvin. Toki päähenkilössä oli jonkin verran sellaista historiallisille romaaneille tyypillistä ärsyttävää kaukonäköisyyttä, että hän tajusi vähän turhan hyvin joitain sellaisia asioita, jotka nykyajan ihmisen näkökulmasta ovat totta mutta eivät välttämättä todella olisi tulleet sen ajan ihmisten mieleen. Mutta ei liian kanssa - ja ainakaan Wennehielm ei arvannut että huonekasvien suosio olisi tullut jäädäkseen!

Heino oli myös selvästi tehnyt historiantutkimuksensa erittäin huolella ja saanut mielenkiintoisia historiallisia seikkoja liitetyksi myös suoraan juoneen - paljastamatta mitään tarkempaa mysteerin ratkaisusta voin kertoa, että tarinan aikana pohdiskellaan niin tuona aikana voimassa ollutta kahvinjuontikieltoa (niin, te kahvimaanikot, kuvitelkaapas että herkkujuomanne olisikin laitonta ja viranomaisten kahviurkkijat hiiviskelisivät nurkissa!) kuin Kustaa III:n murhaan johtanutta aatelissalaliittoakin. Heino on myös ansiokkaasti kaivellut esiin paljon arkielämän yksityiskohtia tuolta ajalta, mikä minusta on usein historian herkullisinta antia. Minua kiinnostaa erityisesti tietää, miten ihmiset elivät, ei niin paljon se kuka heitä hallitsi ja missä rajat sijaitsivat. 

Mutta sinänsä hyvin tehdyssä historiallisessa tutkimuksessa tulee myös yksi isoimmista kompastuskivistä, joita minulla oli teoksen kanssa. Nuo historialliset tiedot kun oli ladeltu enimmäkseen sangen puuduttavasti ikävystyttävimmällä mahdollisella oppikirjatyylillä, ilman että henkilöillä oli mitään todellista syytä ajatella niitä ja ilman että niitä olisi edes yritetty luontevasti ujuttaa kerrontaan. Ihan totta, jos tarinassa tulee hetkeksi tärkeään rooliin kolikot, siihen ei tarvita kappaleen mittaista selostusta valtakunnan senhetkisestä rahajärjestelmästä ja kuka sen kehitti ja miksi! Ihan totta, on tosi kliseistä istuttaa henkilö kirkonpenkkiin pohtimaan sukuhistoriaansa muutaman sivun ajaksi vain, jotta kirjailija pääsee esittelemään säätyläishistorian ja Turun Tuomiokirkon tuntemustaan ja jotta hänen ei tarvitsisi vaivautua tuomaan henkilön taustan olennaisia seikkoja esiin jollain tavalla luontevissa yhteyksissä. Jos henkilö on menossa veneellä hakemaan murhatun ruumista, ei hänen tarvitse pohtia valtakunnan talouden tilaa vain siksi että sattuu lipumaan telakan ohi. Ja niin edelleen. 

Silloinkin, kun faktat oli upotettu luontevammin kerrontaan, mukana oli todella paljon tarpeettoman pitkiksi venytettyjä kohtauksia, joiden ainut tarkoitus oli selvästikin esitellä kirjailijan historiantuntemusta. Ja ehkä kouluttaa lukijaa. Anteeksi nyt vain, minä tiedän mistä löydän historia-aiheisia tietokirjoja, jos tarvitsen niitä. Luen niitä vieläpä melko paljon. Niissä on sitä paitsi yleensä lähdeviitteet, toisin kuin romaaneissa, joten tiedän missä määrin lukemani tieto on luotettavaa. Historiallisessa romaanissa minä tahdon eläväksi muutettua entisaikaa, en kuivakkaita faktasarjoja joka helkkarin välissä keskeyttämässä kerrontaa. Myös historiallisten romaanien pitäisi olla kirjallisuutta eikä ensisijaisesti oman lukeneisuuden esittelyä. Sanoakseni tähän väliin jotain positiivista totean kuitenkin, että aikakauden ruokakulttuuri oli tuotu kerrassaan mainiosti ja eloisasti ilmi Wennehielmin ja hänen taloudenhoitajattarensa keskusteluissa mamsellin kokkaamista aterioista, ja muutenkin Wennehielmin kotielämän kuvauksessa oli paljon mikä toi elämäntapahistoriaa ihan toimivasti esille.

Ei Jyrki Heinon kirjoittaminen muutenkaan mitenkään taitavaa ollut. Kyllä hän ymmärrettäviä ja luettavia lauseita tekee, mutta siinä kaikki. Kieli oli puisevaa ja persoonatonta. En usko, että koko kirjassa oli yhtään oivaltavaa sanaparia. Henkilöhahmot ja näkökulmat vaihtuivat, mutta kieli ja havainnointityyli oli samaa kaikilla eivätkä mitkään tunnetilat ja tunnelmat välittyneet siitä, miten teksti oli kirjoitettu. Näkökulman käyttöä Heino ei aina hallitse kovin hyvin: on kovin alkeellinen virhe hypätä yhden henkilön näkökulmassa ollessa yhtäkkiä toisen henkilön ajatuksiin joita näkökulmahenkilö ei voi mitenkään tietää, ilman että mitenkään tuodaan esille näkökulman vaihdosta tai että kyseessä olisi kaikkitietävä kertoja. 

Ei dekkarien toki aina kuulu olla mitään taideproosan aatelia, mutta ei tässä myöskään ollut sitä dekkareihin ja jännäreihin sopivaa jäntevyyttä ja iskevyyttä. Oli ehkä ajateltu, että ajankuvaan sopii tyylin verkkaisuus ja rauhallisuus, mutta kun eihän sellaisen tarvitsisi tarkoittaa tylsyyttä. Minä aivan rakastan hyvää vanhahtavaa, runsasta kieltä, mutta ei tämä sitä ollut. Hyvin kirjoitettua sen rauhallisen, ajan henkisen tekstinkin pitäisi olla. Kellarin teksti oli enimmäkseen tasapaksua, hengetöntä ja puuduttavaa, ja minulla oli suurimman osan ajasta lähinnä tylsää, vaikka tarinan, ajan ja henkilöiden puolesta olisi ollut kaikki mahdollisuudet pitää minut todella innostuneena ja viihdytettynä. Edes loppuratkaisun lähetessä ei mikään kerronnan rytmissä tai tapahtumien tempossa muuttunut kiihkeämmäksi ja jännitystä lisääväksi, joten minulla oli tylsää vaikka kerrotut tapahtumat olivat oikeastaan periaatteessa sangen mielenkiintoisia. En vain millään kyennyt tuntemaan sitä vaikka luin ne. En tiedä olisinko tätä lukenut loppuun, jos se ei olisi ollut minulla matkalukemisena pitkällä bussimatkalla ja jos en niin olisi tahtonut edes yrittää lukea, kun kerrankin kirjoitetaan jotain 1700-luvun Suomeen sijoittuvaa.

Tuli sellainen olo, että Heino on lähinnä imenyt itseensä suuren määrän tutkimuskirjallisuutta aiheesta, eikä aina sitä parhaimmin kirjoitettua, ja sitten oli omaksunut sen tyylin omaankin kirjoittamiseensa kuvitellen sitä ajanmukaiseksi kieleksi. Kirjoittamisen laatu, sanojen taitava käyttö, oikeanlaisten tunnelmien ja tunteiden herättäminen ei näköjään ollut mitenkään tärkeää. Minulle tämä oli oikein malliesimerkki siitä, miten hyvänkin tarinan ja aiheet saa tuhottua huonolla kirjoittamisella. Enkä oikeasti ole mitenkään paha tapaus siinä suhteessa, että aina nyrpistelisin nenääni sille jos kirjoittaminen ei ole täydellisen säkenöivää ja että kieli olisi minusta sisällön yläpuolella. Ei se minulle ole, mutta ei sen kuulu myöskään latistaa sisältöä. Kuten usein käy kun on pettynyt johonkin kirjaan, voisin oikeasti paasata sivukaupalla, mutta ehkä rajoitan itseäni. Ehkä jonkun ihailijan mielestä tämä on jo nyt kohtuuttoman rajua esikoiskirjailijan tyrmäystä, mutta julkaistu se on esikoiskirjailijakin ja siksi avoin kritiikille. Ja mihinkäs se esikoiskirjailijakaan kehittyisi, jos kaikki kommentit vain hymistelisivät?

Itse mysteerijuonenkin kanssa oli mielestäni puutteita. Se oli kaikilta elementeiltään mielenkiintoinen, mutta ei se mielestäni ollut oikein tasapainotettu, joitain olennaisia johtolankoja ei seurattu tarpeeksi, jotenkin jäi puutteellisesti kehitellyksi se, miksi milloinkin seurattiin tiettyä johtolankaa tai jätettiin tietty suunta väliin. Minua myös ärsytti, että itse näin jo alkuvaiheessa erään todennäköisen ratkaisun, joka tosin osoittautui vääräksi, mutta minua turhautti suunnattomasti, ettei fiksu salapoliisimme edes missään vaiheessa seurannut sitä, koska se sai hänet vaikuttamaan todella typerältä - ja sitten ihan loppuvaiheessa kerrottiin tyyliin "Wennehielm oli koko ajan epäillyt asiaa X, mutta nyt se sai selityksensä" eikä kuitenkaan missään koko edeltävän n. 250 sivun aikana Wennehielm ollut asiaa X epäillyt, ja juuri se oli saanut minut sitä epäilemään. Jos Wennehielmin olisi näytetty sitä epäilevän ja tekevän asian johdosta jotain tutkimusta, juuri se olisi voinut olla mainio keino johtaa lukijaa harhaan ja saada hänet uskomaan, että nyt ollaan jollain oikeilla jäljillä, kun samalla olisi sitten todelliseen ratkaisuun liittyvät seikat vedetty hänen nenänsä editse huomaamatta. Heino osaa kyllä punoa kiinnostavista elementeistä mysteerin ideatasolla, mutta hänellä on vielä harjoiteltavaa siinä, miten kirjoittaa sen ratkaisemiseen johtavista päättelyistä ja tutkimuksista. OK, luin samalla viikolla kaksi Agatha Christien romaania ja kaksi Sherlock Holmes -tarinaa (olin sairaana ja minulla oli äänikirjoja), joten tämä ei ehkä ole reilua, mutta toisaalta minua on yleensä melko helppo viihdyttää mysteereillä, koska luen niitä harvakseltaan mutta hyvin kiinnostuneena enkä ole mikään haka ratkaisemaan niitä itse.

Täytyy lisätä, että melkein kaikki kirjasta lukemani arviot olivat kiittäviä, mutta en toisaalta tiedä, mitä niiden lukijat yleisesti ottaen odottavat kirjoilta ja historiallisilta romaaneilta ja millaisia kirjoja he yleensä lukevat. Sentään Savon Sanomien kriitikko oli ollut kanssani samaa mieltä siitä, että kerronta olisi kaivannut parantamista.

Lopettaakseni kuitenkin joihinkin positiivisiin asioihin totean, että kaikesta huolimatta Heino on kyhännyt kasaan kelpo juonen, joka yhdistää mielenkiintoisesti tuon ajan kulttuuri-historiallisia ilmiöitä, poliittisia juonitteluja, kansainvälisiä kuohuntoja ja uskonnollisia, mystisiä ja moraalisia aiheita. Aikakauden valinta oli myös minulle mieleen, eikä häntä voi ainakaan tutkimuksen puutteesta syyttää. Jos hän kirjoittaa lisää Wennehielmin tutkimuksia, olen luultavasti kahden vaiheilla lukeako vai ei - olen sinänsä tykästynyt luutnanttiin hahmona, ja aikakausi miellyttää minua, mutta en ehkä silti tahdo lisää tällaista kirjallista tervanjuontia, joten saa olla kirjoittamisen laatu selvästi parantunut jotta lukisin lisää.

Loppujen lopuksi totean, että kirjoitettuani tämän kaiken olen saanut siihen purettua sen verran turhautumistani, että olen jo osittain leppynyt Heinolle, ja kaikista puutteista ja turhautumisista huolimatta olen sentään kiitollinen, että hän on kirjoittanut dekkarin, eli genreltään hyvin helposti lähestyttävän tarinan, aivan liian vähän käytetystä mielenkiintoisesta historiallisesta aikakaudesta Suomessa. Ehkä se ainakin tuo tuota aikakautta ja sen elämää lähemmäksi sellaisille lukijoille, joilla ei ole ongelmia sen kanssa miten tämä on kirjoitettu. Toivoisin kumminkin, että historiallista romaania arvostettaisiin kirjallisuutena sen verran, että kustantajat vaatisivat muokkaamaan kirjaa tätä paremmin kirjoitetuksi ennen kuin ottavat sen julkaistavaksi. Olisin mielelläni pitänyt tästä.

Arvioita ihmisiltä, jotka tykkäsivät enemmän kuin minä, on ainakin Mari A:n kirjablogissa ja Kirsin kirjanurkassa.