tiistai 19. helmikuuta 2013

Jyrki Heino: Kellari


Täytyypä alkajaisiksi sanoa, etten ole pitkiin aikoihin ollut niin turhautunut lukiessani kuin Jyrki Heinon Kellarin kanssa. Taitaa olla niin, että johtuen positiivisista kommenteista, joita olin kirjasta etukäteen lukenut ja kuullut, odotin parempaa. Mutta ylipäätään julkaistavilta kirjoilta odottaisin vähän parempaa. Varoitan jo etukäteen, että tästä tulee melko pitkä vuodatus, kuten helposti käy kun ärsyynnyn.

Tämän tyrmäysalun jälkeen käykäämme kuitenkin ensin kirjan positiivisiin puoliin. Kellari (Schildst & Söderström, 2012) on siis historiallinen murhamysteeri 1700-luvun lopun Turusta eli Ruotsin vallan loppuajoilta, jolloin Turku oli vielä Suomen pääkaupunki. Sivistynyt ja salapoliisimaisia taipumuksia omaava luutnantti Wennehielm kutsutaan kaupunginviskaalin avuksi selvittelemään harvinaisen julmalla tavalla tapahtunutta murhaa. Lähtökohdiltaanhan tämä oli minusta aivan mainio. 1700-luvun Suomesta kirjoitetaan ihan liian vähän historiallisia romaaneja, vaikka se on mielenkiintoista aikaa (tai ehkä niitä vain otetaan liian vähän julkaistavaksi?).
Historialliset dekkarit ja mysteerit ovat sitä paitsi minusta todella kutkuttava kirjallisuudenlaji. Olin siis hyvin valmis pitämään tästä kirjasta sen lähtökohdista johtuen, ja minusta on kunnioitettavaa että tuohon aikaan sijoittuvia lähtökohdiltaan mielenkiintoisia tarinoita kirjoitetaan ja julkaistaan. 

Niin ikään tuo murhamysteerin juoni oli sinänsä mielenkiintoinen, samoin siihen liittyneet monet kulttuurihistorialliset, poliittiset, hengelliset ja moraaliset koukerot. Pidin monista henkilöhahmoista, olkoonkin että heistä olisi voinut saada paljon enemmän irti. Etenkin Wennehielm oli sympaattinen, omaperäinen ja uskottava salapoliisihahmo Ruotsin vallan aikaiseen Suomeen, ja mukavan erikoislaatuinen herrasmies kaikkine uudenaikaisine aatteineen mutta silti aikansa lapsi. Teoksessa oli ehdottoman positiivista se, että henkilöt tosiaan ajattelivat ja käyttäytyivät aikakauteen nähden uskottavasti - liian usein historiallisissa romaaneissa näkee sitä, että nykyaikaan kuuluvat hahmot vain siirretään entisiin aikoihin ja puetaan hienoihin kamppeisiin. Totta kai ihminen on sama läpi aikojen, mutta käytöstavat, sopivaisuuden käsitykset, ajattelutavat ja tiedot eivät. Näissä suhteissa Heino oli onnistunut sangen hyvin. Toki päähenkilössä oli jonkin verran sellaista historiallisille romaaneille tyypillistä ärsyttävää kaukonäköisyyttä, että hän tajusi vähän turhan hyvin joitain sellaisia asioita, jotka nykyajan ihmisen näkökulmasta ovat totta mutta eivät välttämättä todella olisi tulleet sen ajan ihmisten mieleen. Mutta ei liian kanssa - ja ainakaan Wennehielm ei arvannut että huonekasvien suosio olisi tullut jäädäkseen!

Heino oli myös selvästi tehnyt historiantutkimuksensa erittäin huolella ja saanut mielenkiintoisia historiallisia seikkoja liitetyksi myös suoraan juoneen - paljastamatta mitään tarkempaa mysteerin ratkaisusta voin kertoa, että tarinan aikana pohdiskellaan niin tuona aikana voimassa ollutta kahvinjuontikieltoa (niin, te kahvimaanikot, kuvitelkaapas että herkkujuomanne olisikin laitonta ja viranomaisten kahviurkkijat hiiviskelisivät nurkissa!) kuin Kustaa III:n murhaan johtanutta aatelissalaliittoakin. Heino on myös ansiokkaasti kaivellut esiin paljon arkielämän yksityiskohtia tuolta ajalta, mikä minusta on usein historian herkullisinta antia. Minua kiinnostaa erityisesti tietää, miten ihmiset elivät, ei niin paljon se kuka heitä hallitsi ja missä rajat sijaitsivat. 

Mutta sinänsä hyvin tehdyssä historiallisessa tutkimuksessa tulee myös yksi isoimmista kompastuskivistä, joita minulla oli teoksen kanssa. Nuo historialliset tiedot kun oli ladeltu enimmäkseen sangen puuduttavasti ikävystyttävimmällä mahdollisella oppikirjatyylillä, ilman että henkilöillä oli mitään todellista syytä ajatella niitä ja ilman että niitä olisi edes yritetty luontevasti ujuttaa kerrontaan. Ihan totta, jos tarinassa tulee hetkeksi tärkeään rooliin kolikot, siihen ei tarvita kappaleen mittaista selostusta valtakunnan senhetkisestä rahajärjestelmästä ja kuka sen kehitti ja miksi! Ihan totta, on tosi kliseistä istuttaa henkilö kirkonpenkkiin pohtimaan sukuhistoriaansa muutaman sivun ajaksi vain, jotta kirjailija pääsee esittelemään säätyläishistorian ja Turun Tuomiokirkon tuntemustaan ja jotta hänen ei tarvitsisi vaivautua tuomaan henkilön taustan olennaisia seikkoja esiin jollain tavalla luontevissa yhteyksissä. Jos henkilö on menossa veneellä hakemaan murhatun ruumista, ei hänen tarvitse pohtia valtakunnan talouden tilaa vain siksi että sattuu lipumaan telakan ohi. Ja niin edelleen. 

Silloinkin, kun faktat oli upotettu luontevammin kerrontaan, mukana oli todella paljon tarpeettoman pitkiksi venytettyjä kohtauksia, joiden ainut tarkoitus oli selvästikin esitellä kirjailijan historiantuntemusta. Ja ehkä kouluttaa lukijaa. Anteeksi nyt vain, minä tiedän mistä löydän historia-aiheisia tietokirjoja, jos tarvitsen niitä. Luen niitä vieläpä melko paljon. Niissä on sitä paitsi yleensä lähdeviitteet, toisin kuin romaaneissa, joten tiedän missä määrin lukemani tieto on luotettavaa. Historiallisessa romaanissa minä tahdon eläväksi muutettua entisaikaa, en kuivakkaita faktasarjoja joka helkkarin välissä keskeyttämässä kerrontaa. Myös historiallisten romaanien pitäisi olla kirjallisuutta eikä ensisijaisesti oman lukeneisuuden esittelyä. Sanoakseni tähän väliin jotain positiivista totean kuitenkin, että aikakauden ruokakulttuuri oli tuotu kerrassaan mainiosti ja eloisasti ilmi Wennehielmin ja hänen taloudenhoitajattarensa keskusteluissa mamsellin kokkaamista aterioista, ja muutenkin Wennehielmin kotielämän kuvauksessa oli paljon mikä toi elämäntapahistoriaa ihan toimivasti esille.

Ei Jyrki Heinon kirjoittaminen muutenkaan mitenkään taitavaa ollut. Kyllä hän ymmärrettäviä ja luettavia lauseita tekee, mutta siinä kaikki. Kieli oli puisevaa ja persoonatonta. En usko, että koko kirjassa oli yhtään oivaltavaa sanaparia. Henkilöhahmot ja näkökulmat vaihtuivat, mutta kieli ja havainnointityyli oli samaa kaikilla eivätkä mitkään tunnetilat ja tunnelmat välittyneet siitä, miten teksti oli kirjoitettu. Näkökulman käyttöä Heino ei aina hallitse kovin hyvin: on kovin alkeellinen virhe hypätä yhden henkilön näkökulmassa ollessa yhtäkkiä toisen henkilön ajatuksiin joita näkökulmahenkilö ei voi mitenkään tietää, ilman että mitenkään tuodaan esille näkökulman vaihdosta tai että kyseessä olisi kaikkitietävä kertoja. 

Ei dekkarien toki aina kuulu olla mitään taideproosan aatelia, mutta ei tässä myöskään ollut sitä dekkareihin ja jännäreihin sopivaa jäntevyyttä ja iskevyyttä. Oli ehkä ajateltu, että ajankuvaan sopii tyylin verkkaisuus ja rauhallisuus, mutta kun eihän sellaisen tarvitsisi tarkoittaa tylsyyttä. Minä aivan rakastan hyvää vanhahtavaa, runsasta kieltä, mutta ei tämä sitä ollut. Hyvin kirjoitettua sen rauhallisen, ajan henkisen tekstinkin pitäisi olla. Kellarin teksti oli enimmäkseen tasapaksua, hengetöntä ja puuduttavaa, ja minulla oli suurimman osan ajasta lähinnä tylsää, vaikka tarinan, ajan ja henkilöiden puolesta olisi ollut kaikki mahdollisuudet pitää minut todella innostuneena ja viihdytettynä. Edes loppuratkaisun lähetessä ei mikään kerronnan rytmissä tai tapahtumien tempossa muuttunut kiihkeämmäksi ja jännitystä lisääväksi, joten minulla oli tylsää vaikka kerrotut tapahtumat olivat oikeastaan periaatteessa sangen mielenkiintoisia. En vain millään kyennyt tuntemaan sitä vaikka luin ne. En tiedä olisinko tätä lukenut loppuun, jos se ei olisi ollut minulla matkalukemisena pitkällä bussimatkalla ja jos en niin olisi tahtonut edes yrittää lukea, kun kerrankin kirjoitetaan jotain 1700-luvun Suomeen sijoittuvaa.

Tuli sellainen olo, että Heino on lähinnä imenyt itseensä suuren määrän tutkimuskirjallisuutta aiheesta, eikä aina sitä parhaimmin kirjoitettua, ja sitten oli omaksunut sen tyylin omaankin kirjoittamiseensa kuvitellen sitä ajanmukaiseksi kieleksi. Kirjoittamisen laatu, sanojen taitava käyttö, oikeanlaisten tunnelmien ja tunteiden herättäminen ei näköjään ollut mitenkään tärkeää. Minulle tämä oli oikein malliesimerkki siitä, miten hyvänkin tarinan ja aiheet saa tuhottua huonolla kirjoittamisella. Enkä oikeasti ole mitenkään paha tapaus siinä suhteessa, että aina nyrpistelisin nenääni sille jos kirjoittaminen ei ole täydellisen säkenöivää ja että kieli olisi minusta sisällön yläpuolella. Ei se minulle ole, mutta ei sen kuulu myöskään latistaa sisältöä. Kuten usein käy kun on pettynyt johonkin kirjaan, voisin oikeasti paasata sivukaupalla, mutta ehkä rajoitan itseäni. Ehkä jonkun ihailijan mielestä tämä on jo nyt kohtuuttoman rajua esikoiskirjailijan tyrmäystä, mutta julkaistu se on esikoiskirjailijakin ja siksi avoin kritiikille. Ja mihinkäs se esikoiskirjailijakaan kehittyisi, jos kaikki kommentit vain hymistelisivät?

Itse mysteerijuonenkin kanssa oli mielestäni puutteita. Se oli kaikilta elementeiltään mielenkiintoinen, mutta ei se mielestäni ollut oikein tasapainotettu, joitain olennaisia johtolankoja ei seurattu tarpeeksi, jotenkin jäi puutteellisesti kehitellyksi se, miksi milloinkin seurattiin tiettyä johtolankaa tai jätettiin tietty suunta väliin. Minua myös ärsytti, että itse näin jo alkuvaiheessa erään todennäköisen ratkaisun, joka tosin osoittautui vääräksi, mutta minua turhautti suunnattomasti, ettei fiksu salapoliisimme edes missään vaiheessa seurannut sitä, koska se sai hänet vaikuttamaan todella typerältä - ja sitten ihan loppuvaiheessa kerrottiin tyyliin "Wennehielm oli koko ajan epäillyt asiaa X, mutta nyt se sai selityksensä" eikä kuitenkaan missään koko edeltävän n. 250 sivun aikana Wennehielm ollut asiaa X epäillyt, ja juuri se oli saanut minut sitä epäilemään. Jos Wennehielmin olisi näytetty sitä epäilevän ja tekevän asian johdosta jotain tutkimusta, juuri se olisi voinut olla mainio keino johtaa lukijaa harhaan ja saada hänet uskomaan, että nyt ollaan jollain oikeilla jäljillä, kun samalla olisi sitten todelliseen ratkaisuun liittyvät seikat vedetty hänen nenänsä editse huomaamatta. Heino osaa kyllä punoa kiinnostavista elementeistä mysteerin ideatasolla, mutta hänellä on vielä harjoiteltavaa siinä, miten kirjoittaa sen ratkaisemiseen johtavista päättelyistä ja tutkimuksista. OK, luin samalla viikolla kaksi Agatha Christien romaania ja kaksi Sherlock Holmes -tarinaa (olin sairaana ja minulla oli äänikirjoja), joten tämä ei ehkä ole reilua, mutta toisaalta minua on yleensä melko helppo viihdyttää mysteereillä, koska luen niitä harvakseltaan mutta hyvin kiinnostuneena enkä ole mikään haka ratkaisemaan niitä itse.

Täytyy lisätä, että melkein kaikki kirjasta lukemani arviot olivat kiittäviä, mutta en toisaalta tiedä, mitä niiden lukijat yleisesti ottaen odottavat kirjoilta ja historiallisilta romaaneilta ja millaisia kirjoja he yleensä lukevat. Sentään Savon Sanomien kriitikko oli ollut kanssani samaa mieltä siitä, että kerronta olisi kaivannut parantamista.

Lopettaakseni kuitenkin joihinkin positiivisiin asioihin totean, että kaikesta huolimatta Heino on kyhännyt kasaan kelpo juonen, joka yhdistää mielenkiintoisesti tuon ajan kulttuuri-historiallisia ilmiöitä, poliittisia juonitteluja, kansainvälisiä kuohuntoja ja uskonnollisia, mystisiä ja moraalisia aiheita. Aikakauden valinta oli myös minulle mieleen, eikä häntä voi ainakaan tutkimuksen puutteesta syyttää. Jos hän kirjoittaa lisää Wennehielmin tutkimuksia, olen luultavasti kahden vaiheilla lukeako vai ei - olen sinänsä tykästynyt luutnanttiin hahmona, ja aikakausi miellyttää minua, mutta en ehkä silti tahdo lisää tällaista kirjallista tervanjuontia, joten saa olla kirjoittamisen laatu selvästi parantunut jotta lukisin lisää.

Loppujen lopuksi totean, että kirjoitettuani tämän kaiken olen saanut siihen purettua sen verran turhautumistani, että olen jo osittain leppynyt Heinolle, ja kaikista puutteista ja turhautumisista huolimatta olen sentään kiitollinen, että hän on kirjoittanut dekkarin, eli genreltään hyvin helposti lähestyttävän tarinan, aivan liian vähän käytetystä mielenkiintoisesta historiallisesta aikakaudesta Suomessa. Ehkä se ainakin tuo tuota aikakautta ja sen elämää lähemmäksi sellaisille lukijoille, joilla ei ole ongelmia sen kanssa miten tämä on kirjoitettu. Toivoisin kumminkin, että historiallista romaania arvostettaisiin kirjallisuutena sen verran, että kustantajat vaatisivat muokkaamaan kirjaa tätä paremmin kirjoitetuksi ennen kuin ottavat sen julkaistavaksi. Olisin mielelläni pitänyt tästä.

Arvioita ihmisiltä, jotka tykkäsivät enemmän kuin minä, on ainakin Mari A:n kirjablogissa ja Kirsin kirjanurkassa.

6 kommenttia:

  1. Olen valitettavasti törmännyt tällaiseen faktojen luetteluun suurimmassa osassa historiallisista romaaneista, joita olen tähän mennessä lukenut. Vaikka rakastan historiaa, niin ei romaaneissa tarvitsisi hirveästi esitellä kirjailijan asiantuntemusta ihan tyhjänpäiväisillä faktoilla. Hyvä tarina, mielenkiintoiset päähenkilöt ja ennen kaikkea aikakauden loihtiminen eläväksi ovat sellaisia juttuja, jotka ainakin mua kiinnostavat. Juoneen liittymättömiä paasauksia ei oikeasti jaksa lukea, ja jos ne vaikka jättää lukematta niin veikkaisinpa että jäljelle jäävä sisältö olisi aika köykäistä, ja juonesta pääsisi ihan hyvin kiinni. Tietokirjan voi tosiaan lukea sitten erikseen jos aihe kiinnostaa.

    Toivottavasti löydän lisää niitä hienoja historiallisia romaaneja :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin näen sitä valitettavasti ihan liikaa. Ilmeisesti se ei kaikkia lukijoita häiritse, koska monet ovat tykänneet tästäkin paljon, mutta minulle se tökkii todella paljon. Itse tahtoisin lukea historiallisia romaaneja sillä tavoin, että jos meillä on jonkun tietyn henkilön näkökulma, luemme vain sellaisista asioista, joita hänen olisi luontevaa siinä tilanteessa ajatella tai huomioida, tai joista henkilöiden on luontevaa keskustella, ja että mahdollisimman paljon faktoja tulisi tapahtumien, käytöstapojen, keskustelunaiheiden yms. kautta eikä sitä kautta että kirjailija noin vain kertoo ne tai että ne ympätään mukaan väkisin. Myös pitäisi kiinnittää huomiota siihen, mikä on oikeasti tarinan ja henkilöiden kannalta olennaista - minun ei tosiaan tarvitse tietää valtakunnan rahajärjestelmää vain siksi että henkilöt puhuvat hetken aikaa kolikoista.

      Tai sitten pitää mennä ihan täysillä kunnon 1800-luvun romaanityyliin jossa Victor Hugo voi hyvinkin pysäyttää tarinan 70 sivuksi kertoakseen Waterloon taistelusta, koska se on osa henkilöiden kokemusmaailmaa. :-) Mutta se pitää tehdä todella osaavalla tyylillä ja epäilen ettei se nykyään julkaistuissa kirjoissa enää juuri toimi.

      Poista
  2. Lainaan vähän edellisen kommentoijan tekstiä:

    "Hyvä tarina, mielenkiintoiset päähenkilöt ja ennen kaikkea aikakauden loihtiminen eläväksi ovat sellaisia juttuja, jotka ainakin mua kiinnostavat."

    Heinon Kellari oli minulle juuri tällainen kirja. En ole samaa mieltä noista paasauksista, koska minusta ne olivat aika pikaisia mainintoja asioista. Se, mitä polittiisesta ilmapiiristä ja yhteyksistä mainittiin, kuuluvat varmaan sarjan jatko-osiin, luulen.

    Minusta tämä kirja oli ensisijaisesti dekkari, eikä dekkarin tarvitse olla kieleltään mitenkään uutta luovaa. Olen kokeillut paljon puisevampiakin dekkareita, joita en saanut eteenpäin kulkemaan. On totta, että dekkarit on kirjoitettu varmaan aika keskivertoiselle lukijalle, eli historiankuvaa tai kuvaa toisesta maasta tarjoillaan annoksina, joita asiaan vihkiytymätön nieleskelee kakistelematta. Olen itse varmasti juuri tällainen lukija Heinon teokselle.

    Minulle Turku oli juuri sopivalla tavalla eläväksi Heinon kirjan sivuilta. Lisäksi kerronta oli sujuvaa ja luin tämän kirjan nopsaan ja elin hetken Turussa.

    Henkilöhahmot eivät tässä kirjassa kovin paljon erottuneet toisistaan, mutta päähenkilö tuli tutuksi, ja leppoisan miellyttäväksi. Kyllähän tässä kirjassa parantamista oli, aika monen kirjailijan esikoinen on sellainen, jossa on aina jotain parannettavaa. Suomessa kuitenkin tarjotaan niin paljon käsikirjoituksia kustantamoille, että olisi aika outoa, että aivan kököimmät julkaistaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukavaa, että sinä löysit tästä kirjasta noita asioita. Minäkin olen sitä mieltä, että tarina oli periaatteessa hyvä, ja pidin henkilöistä kuten tässä arvostelussa toivoakseni tein selväksi. Mutta aikakauden loihtimisesta eläväksi olen eri mieltä, sillä siinä minun mielestäni luotettiin liikaa faktojen luettelemiseen ja liian vähän niiden tuomiseen eläväksi ja luontevaksi osaksi tarinaa, ja lisäksi siinä määrin kun niitä oli elävöitetty osaksi tarinaa, oli turhan paljon sellaisia pitkitettyjä kohtauksia joiden ainut tarkoitus oli selvästi kirjoittajan asiantuntemuksen esittely. Olen valitettavan allerginen sille historiallisissa romaaneissa. Tiedän että kaikki eivät ajattele niin, mutta tämä on minun kokemukseni ja minun syyni sille miksi en nauttinut tästä romaanista niin paljon kuin toivoin. En tosiaan lähtenyt liikkeelle vikoja etsien vaan uskoin nauttivani tästä kirjasta ja kovasti yritin niin tehdä, ja hetkittäin jopa onnistuin. Mutta en pääse mihinkään, että suurimman osan kirjasta nautintoni kaatui juuri niihin seikkoihin, jotka olen arvostelussani kirjoittanut. Olisin mielelläni pitänyt tästä enemmän.

      Olen lukenut dekkareita suhteellisen vähän Agatha Christien ja Sherlock Holmes -tarinoiden ohella, joten en osaa sanoa miten tämä vertautuu nykydekkareihin keskimäärin; minä vertaan sitä enemmänkin omiin toiveisiini siitä miten historiallinen romaani minulle toimisi. Mutta kuten sanoin, minua kiusasi että tekstissä ei ollut myöskään sellaista dekkareille tyypillistä iskevyyttä, vaan kerronta junnasi mielestäni turhan paljon. Enkä siis todellakaan ole lukija joka pitkästyy vanhahtavasta kielestä - minusta tämä vain ei ollut oikein minkäänlaista kieltä. Ehkä olen liian nirso, mutta ei voi mitään, kuvasin oman lukukokemukseni. Se ei toki ole mitään Jumalan sanaa. Siksi linkitinkin pariin positiivisempaan arvosteluun, ettei sellainen ihminen, joka oikeasti voisi nauttia tästä, jätä sitä sen takia lukematta, että on törmännyt vain tähän minun negatiiviseen arvosteluuni.

      Itse en todellakaan kokenut noita historiallisten faktojen esittelyä vain "pikaisiksi maininnoiksi", sellaisista en toki olisi ryhtynyt valittamaan. Toki monet olivat yhden tai kahden lauseen mittaisia, mutta niitä oli liikaa ja ne olivat usein liian epäluontevia (juuri tyyli ja olennaisuus tökki minulle enemmän kuin määrä, koska sinänsä nautin paljon tätä pidemmistäkin kirjoista ja sellaisista joissa maailma on runsas ja yksityiskotainen). Ja kyllä siinä riitti niitä yhden tai usean kappaleen mittaisia "esittelen tietämystäni"-pätkiä jotka loppupuolella aloin vain skippailla - siitä huolimatta että tietokirjasta olisin varmaan samat pätkät lukenut kiinnostuneena. En tiedä, miten paljon kokemukseeni vaikuttaa se, että olen 1700-luvun arkielämästä jo jonkin verran lukenut eikä kirjassa loppujen lopuksi ollut hirveästi minulle uutta tietoa, vaikka toki jonkin verran (ja paljon muistinvirkistystä). Olen kaukana 1700-lukuekspertistä, mutta tämä tausta voi vaikuttaa siihen, etten lumoudu sinänsä noista historiallisista yksityiskohdista jotka useimmille lukijoille ovat kokonaan uusia ja sinänsä jännittäviä, vaan helpommin kiinnitän huomiota siihen, miten ne on kirjoitettu. Silti luulen että minua olisivat ärsyttäneet nämä asiat myös silloin, jos kyse olisi ollut minulle vieraammasta ajasta. Minä myös luen vähän kaikkia historiallisia romaaneja sillä silmällä että miten historia on saatu sujuvasti mukaan tarinaan, koska yritän itsekin kirjoittaa historiallista fiktiota ja tahdon oppia.

      (Vastasin ensin väärään paikkaan, kokeillaan tuleeko nyt vastaus siihen kommenttiin johon se on tarkoitettu...)

      Poista
  3. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  4. Minustakin tämä Kellari oli ihan hyvä historiallinen dekkari. En erityisemmin pidä dekkareista ja luen niitä oikeastaan vain vahingossa ja tämä kirja tarttui kirjastosta käteen ihan siksi että se sijoittui 1700-luvun Turkuun. Pidän siis historiallisista romaaneista. En ollut lukenut tästä mitään arvosteluja etukäteen, joten minulla ei ollut mitään ennakkoasenteita. Siitä on nyt muutama kuukausi aikaa kun luin Kellarin, mutta huomasin nyt tämän blogitekstin sattumalta ja oli ihan pakko itsekin kommentoida.
    Minulle ei nimittäin jäänyt mitään muistikuvaa puuduttavasta oppikirjatyylistä. Verkkainenhan kirja hieman oli, mutta ei haittaavasti ja saattaa olla että olen ns. pikalukenut ne oppikirjamaiset kohdat ja siksi ne eivät ole haitanneet. Olin vain ilahtunut että joku oli kirjoittanut ihan luettavan kirjan kyseisetä aikakaudesta ja sijoittanut sen Suomen Turkuun.

    VastaaPoista