Ferenc Molnár: Koulupoikia (ja kirjoittajan paluu blogilleen)

(Sain yhtäkkisen inspiraation kirjoittaa taas tänne tämän kirjan luettuani. Leikitään että en ole ollut kirjoittamatta puoleen vuoteen, jooko?)

Ferenc Molnárin Koulupoikia (A Pál utcai fiúk) ilmestyi vuonna 1907 ja kertoo koulupoikien leikeistä 1800-luvun lopun Budapestissa – ja siitä, kuinka leikkeihin sekoittuu vakavampi, katkerampi sävy ja ne johtavat kipeästi kohti aikuisuutta. En halua paljastaa varsinaista juonta, kerron vain että alkuasetelmassa Pál-kadun (kirjassa suomennettu Paavalinkaduksi) poikajoukko ryhtyy puolustamaan "grundiaan", eli leikkipaikkanaan toimivaa tyhjää tonttia, kilpailevaa poikaporukkaa vastaan. Johtajana heillä on rohkea, älykäs ja oikeudenmukainen János Boka, ja poikien joukossa on kaikenlaisia persoonallisuuksia kuten keikarimainen ja tyylikäs Csele, toistensa kanssa alati nahistelevat Barabás ja Kolnay, kookas ja viheltelevä Csónakos – ja Ernő Nemecsek, pieni, vaalea ja kiltti poika, joka on oikeastaan kirjan päähenkilö, ja omalla tavallaan osoittautuu pojista sankarillisimmaksi.

Koulupoikia on mukaansatempaava ja lumoava kirja, enkä yhtään ihmettele että sitä luetaan edelleen yli sata vuotta sen ilmestymisen jälkeen. Molnárin kirjoittamistavalla on jokin erityinen taito imaista lukija (ainakin minut) suoraan tapahtumien keskelle niin että kaikki tuntuu yhtä elävältä kuin jos se todella tapahtuisi ympärillä. Tarina on toisaalta yksinkertainen kertomus taisteluleikistä joka saa odotettua dramaattisemman käänteen. Toisaalta siitä löytyy monia tasoja ja lukija voi pohtia, mitä tapahtumat kertovat ihmisestä, lapsista ja aikuistumisesta ja elämästä ylipäätään. Tällainen täydellisen kirjan minusta pitää ollakin, toisaalta viihdyttävä ja tunteisiin vetoava kertomus ja toisaalta jotain, jota voi halutessaan ajatella vaikka kuinka paljon. Pienestä kirjasta saa irti vaikka mitä.

Koulupoikia julkaistiin suomeksi ensimmäisen kerran vuonna 1913 Matti Kivekkään suomennoksena. Nyt Outi Hassi on suomentanut kirjan uudestaan. En ole lukenut Kivekkään suomennosta, sillä ennen kuin aloin lukea sitä, sain kuulla että uusi suomennos on tulossa, ja päätin lukea sen ensiksi. Mitä olen selailemalla vertaillut näitä kahta suomennosta, vaikuttaa Hassi kuitenkin tehneen kielestä nykylukijalle luettavampaa - menettämättä sinänsä Molnárin omaa tyyliä - ja korjanneen joitain virheitä. Huomattavinta on se, että toisin kuin Kivekäs, Hassi on säilyttänyt poikien nimet alkuperäisessä kirjoitusasussaan. Kivekkään suomennoksessa kun valittiin sangen kummallisia ratkaisuja, joissa osa nimistä oli muutettu (sinänsä täysin ymmärrettävistä syistä) kirjoitusasultaan suomalaiselle helpommin lausuttaviksi (esim. Kolnay -> Kolnai, Pásztor - > Pastor), mutta osa nimistä oli muutettu kokonaan toisiksi, mutta edelleen unkarilaisiksi nimiksi. Cselestä oli tehty Tibor (mikä tietääkseni on etunimi kun poikia puhutellaan tässä yleensä sukunimillä, vaikka voivathan etunimet välillä olla sukunimiäkin), Csónakosista Katona ja erityisen kummallisesti oli päähenkilölle, pienelle vaalealle Nemecsekille, annettu täysin erilainen nimi Török (jonka merkitys vieläpä on "turkkilainen" eli ei kovin hyvin henkilön ulkonäön ja olemuksen kuvauksen kanssa täsmäävä).

On sinänsä ymmärrettävää, että lastenkirjaksi tarkoitetun kirjan nimiä muutettiin helpommin lausuttaviksi suomalaisille, etenkin kun tällainen oli tyypillistä käännöskirjallisuudelle muutenkin silloin. Mutta minusta on hyvin kummallista muuttaa monien keskeisten henkiöiden nimet täysin tunnistamattomaksi mutta silti sinänsä edelleen unkarilaisiksi nimiksi. Silloin kirjasta ei voi edes keskustella muunkielisen version lukeneiden kanssa, ja lisäksi nimien merkityksestä saattaa sanakirjan omistaville tulla mielleyhtymiä joita alkuperäinen kirjailija ei ole ollenkaan tarkoittanut. Lukijahan ei aavista, että käännöksen unkarinkieliset nimet eivät ole samoja nimiä kuin alkuperäisteoksessa oli. 

Muuten Kivekkään suomennustyö oli varmasti ansiokasta tämän romaanin saattamisessa suomenkielisten lukijoiden ulottuville niin pian ilmestymisen jälkeen. Olen kuitenkin iloinen, että nyt romaani on suomennettu uudestaan oikeilla nimillä ja sain itse lukea tämän version ensiksi. Unkaria osaamattomille on lopussa nimien ääntämisohjeet. Kadun- ja paikannimet Hassi taas on suomentanut, mutta niiden alkukieliset versiot löytyvät niin ikään kirjan lopusta.

Tosin huomasin unkarinkieliseen versioon verratessani (niin, osaan unkariakin, en vain niin hyvin että olisin saanut itseäni lukemaan kirjaa ensiksi sillä kielellä), että joitain pieniä asioita on jätetty pois, ehkä muutettukin – ilmeisesti lasten- ja nuortenkirjoissa katsotaan edelleenkin voitavan ottaa enemmän vapauksia käännettäessä, vaikka kirja on myös ajaton klassikko josta kaikenikäiset voivat nauttia.

Parhaita kirjoja joita olen tänä vuonna lukenut. Suosittelen lämpimästi.

Rebecca Stott: Korallivaras

Rebecca Stottin Korallivaras (The Coral Thief, 2009, suom. Arto Schroderus, kustantaja: Avain) on historiallinen romaani, joka sijoittuu Napoleonin kukistumisen jälkeiseen Pariisiin vuoteen 1815. Päähenkilö Daniel Connor on nuori englantilainen tiedemies, joka matkustaa Pariisiin aikeissa luoda itselleen ura tuossa tieteen ja vapaan ajattelun keskuksessa, aikana jolloin uudet aatteet myllertävät maailmaa vaikka valtaapitävät niin politiikassa kuin tieteessäkin koettavat pitää ne tukahdutettuina. Matkalla Pariisiin Danielin arvokkaat matkatavarat kuitenkin katoavat salaperäisen naisen mukana. Jäljittäessään naista ja fossiilinäytteitä Daniel joutuukin outoon filosofivarkaiden maailmaan, tapaa radikaaleja tieteellisiä ja yhteiskunnallisia ajatuksia – ja rakastuu intohimoisesti. Mutta varasta myös kovilla panoksilla pelaava komisario Jagot.

Varoitus: arvostelu sisältää joitain juonipaljastuksia lähinnä ihmissuhteiden suhteen, ei paljasta loppuratkaisua.

Korallivaras oli lyhyesti sanottuna kiinnostavasta aihesta kirjoitettu keskinkertainen teos: ihan kiva mutta odotuksiin nähden pettymys. Kirjassa on lähtökohtaisesti paljon sellaista, mistä pidän. Tarinassa on jotain imua, joka sai minut lukemaan kirjan muutamassa päivässä loppuun. Teoksen maailma on kiehtova: rakastan tieteen historiaa, ja tuo 1800-luvun alkupuolen tiedemaailma, jolloin evoluutioteoriaa kehiteltiin ennen Charles Darwinia ja aikaisempien luonnon hierarkioiden murtumisessa nähdään myös yhteiskunnan hierarkioiden kyseenalaistuminen, on äärimmäisen mielenkiintoinen. Olin hyvin kiinnostunut kaikesta tieteellisestä tiedosta ja ajattelusta, joka romaanissa oli mukana, vaikka se ajoittain olikin turhan ohjelmallisesti ja esitellen kirjoitettu. Samoin rakastan 1800-luvun alkupuolen Ranskaa, ja kirja oli melko hyvin tavoittanut sen Pariisin kuhisevan, kiihkeän ja kapinallisen luonteen, joka 1800-luvun ranskalaisissa romaaniklassikoissakin tuntuu. Kuvaukset Pariisista, tieteestä ja Ranskan vallankumouksen verisyydestä sekä Napoleonin ajan jälkimainingeista olivatkin kirjan kiehtovinta antia.

Siitä huolimatta en ollut niin innoissani kirjasta kuin olisi voinut odottaa ja löysin itseni kesken lukemisen jatkuvasti kritisoimasta sitä. Yksi ongelma oli hahmot. Stottilla oli periaatteessa hyvin mielenkiintoinen henkilögalleria: nuori tiedemies, nainen joka pukeutuu välillä mieheksi ja on äärimmäisen kiinnostunut tieteestä ja ajattelee radikaalisti, ja hänen filosofivarastoverinsa. Silti nämä hahmot jäivät minulle kovin ohuiksi ja jäin kylmäksi heidän kohtalolleen. Varsinkin minäkertoja Daniel Connor tuntuu olevan pelkkä tyhjä taulu, jolle piirretään kätevästi ne tuntemukset ja reaktiot jotka kulloinkin sopivat kirjailijan tarkoituksiin, välittämättä lainkaan miten hän kehittyy niiden välillä ja tuntuuko hahmo ylipäätään oikeasti tuntevan mitään vai väittääkö vain tuntevansa.

Minua häiritsi suuresti, että aluksi Daniel oli hyvin intohimoisen kiinnostunut tieteestä, mutta rakastuttuaan Lucienneen ei tunnu juuri piittaavan siitä miten vähemmän nyt kiinnittää tutkijanuraansa huomiota. Toki rakastuminen voi pyyhkiä aiemman elämän mennessään, mutta pitäisi hänen nyt edes jotenkin reagoida tärkeysjärjestyksiensä muuttumiseen. Hän kuuntelee Luciennen ja tämän toverien tieteellisiä ja filosofisia keskusteluja ilman juuri mitään reaktiota, vaikka nämä esittävät melkoisesti hänen maailmankuvaansa mullistavia ajatuksia. Jonakin hetkenä hän sitten kysyy jokin Luciennen argumentin innoittamana: "Eikö Jumalaa ole olemassa?" eikä sen jälkeen pohdi asiaa yhtään sen enempää. Välillä hän kertojana kovin puhuu siitä miten Luciennen tunteminen on muuttanut hänet, mutta ei sitä muutosta kyllä mistään huomaa eikä muuttuminen tunnu hänessä lainkaan eikä hän hämmenny ristiriitaisuuksistaan. Luulen, että olisi auttanut, jos Daniel ei olisi ollut minäkertoja, sillä hänellä ei ollut sellaiseksi ollenkaan tarpeeksi sanottavaa.

Mutta Danielin lisäksi muutkin hahmot jäävät turhan ulkokohtaisiksi, jopa Lucienne, jolla olisi potentiaalia olla hyvin kiinnostava. Lucienne tuntui kovin liioitellulta kaikkine mieheksi pukeutumisineen ja radikaaleine tieteellisyyksineen, ja tavallaan liikaa 2000-luvun feministiseksi unelmaksi luodulta hahmolta. Eikä hän vain jotenkin tuntunut yhtään oikealta ihmiseltä. Danielin hän sai aivan liian helposti. Ei tarvinnut kuin käydä hetken aikaa tuoksumassa bergamotilta ja olemassa salaperäinen. Eikä toisaalta minulle käynyt selväksi miksi Lucienne olisi niin halunnut Danielia. Heidän suhteensa ei ollut lainkaan kiinnostava. Hahmoista eniten pidin poliisi Jagot'sta, hän perustuu Pariisissa todella toimineeseen komisario Vidocqiin ja olikin kaikkein luonteikkain ja elävin hahmo, jota olisi voinut käyttää paremmin. (Yhteydet Kurjien Javertiin on huomattu, mutta Javertkin lienee saanut jotain inspiraatiota Vidocqista.) Lopun ryöstöjuoni oli aivan liian ikävystyttävä ja teoksen lähtökohtaan nähden lattea, olisin toivonut että olisi pysytty jonkinlaisessa mysteerissä tai tieteenhistoriallisissa aiheissa.

Teoksen kieli ja tyyli on myös ikävän persoonatonta. En tiedä, kuinka paljon siihen vaikuttaa se, että suomennos vaikuttaa turhan kiireessä tehdyltä (on huono merkki jos huomaan käännösvirheet tuntematta alkuperäistekstiä). Mutta joka tapauksessa vaikuttaa että kirjoitustyyli on sangen riisuttu kaikesta vähänkään persoonallisesta, ja etenkin kaikesta oikeasti välittyvästä tunteesta. Ehkä osittain siksi jäänkin niin välinpitämättömäksi hahmojen kohtaloille, vaikka älyllisesti tarina kiinnostaa sen verran että se tuli luettua nopeasti loppuun. Siihen nähden on omituista että Stott on luovan kirjoittamisen opettaja – enpä taida ainakaan itse ostaa hänen oppaitaan.

Lisäksi minua raivostutti lukiessani suunnattomasti tuo englantilaisille ja amerikkalaisille kirjoittajille tyypillinen tapa tunkea vieraan kielen sanoja joka väliin osoittaakseen että nyt liikutaan vieraassa maassa. Tässä se on hiukan perustellumpaa kuin yleensä päähenkilön ollessa englantilainen kun muut ovat ranskalaisia, koska hän varmaan kiinnittää huomiota puhuttuun kieleen, mutta oli se silti liiallista ja turhaa. Minulle ei koskaan selvinnyt puhuvatko kaikki "oikeasti" koko ajan englantia vai ranskaa, mutta jos puhutaan oikeasti koko ajan ranskaa, ei ole mitään mieltä jättää joitain juttuja ranskaksi kun puhe esitetään englanniksi/suomeksi. Jos taas puhutaan koko ajan englantia, on myös epäuskottavaa, että hahmot jotka muuten selittävät sujuvasti englanniksi koralliriuttojen kasvuvauhdin merkitystä evoluutioteorialle ja tämän kaiken merkitystä poliittiselle ajattelulle tuntisivat kuitenkin tarvetta sanoa aina välillä ranskaksi sen kaltaisia asioita kuin "Un petit peu" ("Aivan vähän") ja "Non, vraiment" ("ei, todella"). Vaikka hahmoilla moinen vaikeus pysyä yhdessä kielessä olisikin ja se ilmenisi juuri niissä sanoissa jotka he nyt ainakin tietävät vieraalla kielellä, ei sen jatkuva ilmituominen ole sen tarpeellisempaa kuin "Öö, tuota"-tyyppisten ilmaisujen pitäminen uskollisesti mukana dialogissa olisi. Minä lukijana uskon meidän olevan Ranskassa ihan jos nimet ja paikannimet ovat ranskaksi. Toimi hyvin esimerkiksi äskettäin Monte Criston kreivin suomennosta lukiessani. Olen havainnut että nimenomaan englantia äidinkielenään puhuvat harrastavat tätä, oletettavasti siksi etteivät ole niin tottuneita käännöskirjallisuuteen tai vieraan kielen puhumiseen että tajuaisivat miten hölmöä ja turhaa se on. Paikallisväri tulee ihan muusta kuin siitä että hahmo sanoo kesken kaiken "Oui".

Minua kiusasi myös se, että vaikka tiedehistoria ja Pariisi olivat selvästi hallussa, hahmot eivät oikein tuntuneet sen ajan ihmisiltä joita olivat. Esimerkiksi Daniel, vaikka tulee hyvin perinteisestä taustasta, ei koskaan mitenkään hämmenny siitä että rakastuu niin täydellisen epäsovinnaiseen naiseen kuin Lucienne on. Hetkeäkään hän ei sitä mitenkään pohdi, tunne oloaan siitä epämukavaksi tai edes päinvastoin huomaa haluavansa Luciennea juuri tämän epäsovinnaisuuden takia; ylipäätään hän ei mitenkään kiinnitä asiaan huomiota. Ikään kuin olisi täysin normaalia Danielin 1800-luvun englantilaisessa kokemusmaailmassa että naiset elävät äärimmäisen itsenäisesti, tuntevat tiedettä miehiä paremmin ja pukeutuvat miehiksi. Tottahan maailman sivu ovat naiset olleet paljon muutakin kuin esitetty ja toivottu ihannekuva, ja Pariisissa varmasti on ollut vaikka minkälaista eläjää, mutta Danielin tausta huomioon ottaen hänen pitäisi kuitenkin jollain tapaa opetella tulemaan toimeen asian kanssa. Lucienne ei myöskään joudu kovin uskottavasti kamppailemaan niiden ongelmien kanssa joita hänen tapaansa käyttäytyvällä naisella varmaan olisi, eikä kukaan oikeastaan reagoi siihen kun hän jossain vaiheessa ryhtyy vaatimaan naisten oikeuksia, vaikka se on melkoisen radikaali ajatus tuolloin. Danielin (täysin turhan) huonetoverin rakastajatar taas tuntuu puheineen 60-luvun tai 80-luvun puoliradikaalilta opiskelijatytöltä, ei 1800-luvun pariisilaiselta työläisnaiselta (työläisnaisiahan grisettet olivat, eivät mitään koulutettuja typyköitä).

Pidin sinänsä kovasti Napoleonin matkaa St. Helenalle käsittelevistä välipätkistä, mutta olisin toivonut että ne olisivat jotenkin liittyneet tarinaan. Muutenkin tarina kokonaisuudessaan lupasi enemmän kuin antoi; Danielin kaikkien kohtalokkaiden välipuheiden perusteellakin olisin odottanut loppuratkaisusta järisyttävämpää kuin se oli. Danielin reaktio tapahtumiin ja loppuelämäänsä oli yhtä eleetön ja tunteeton kuin hänen suhtautumisensa koko kerrontaansa muutenkin.

Tämän kritiikin jälkeen sanon vielä, että nautin lukemisesta teoksen puutteista huolimatta, joskaan en niin paljon kuin toivoin. Varsinkin nautin siitä historiallisesta maailmasta ja tieteenhistoriasta, ja tulen varmaan jossain vaiheessa lukemaan Stottin toisenkin kirjan (vanhemman, mutta myöhemmin suomennetun), sen verran kiinnostunut olen siitä mitä hän aineksista saa aikaan. Toivon kuitenkin, että hän jatkossa panostaa enemmän henkilöhahmoihin ja näiden tunne-elämään ja kirjoittaa muutakin kuin oppikirjan hyväksymää tunneköyhää tylsäksi hiottua proosaa. Sillä historiallisten romaanienkin kuuluisi olla myös hyviä ja laadukkaita romaaneja, ei pelkästään kohtuullisen hyvin tehtyä historian tutkimusta. Pelkkää historiantutkimusta saa tietokirjoista ja niihin voi luottaa enemmän, fiktiossa kuuluu tehdä historia eläväksi taitavalla kirjoittamisella ja elävillä, tunteisiin vetoavilla ja kaikin puolin uskottavilla henkilöhahmoilla. Siinä Stottilla on vielä kehitettävää. Voi tämä kumminkin kannattaa tämä lukea jos aihe kiinnostaa.

Alexandre Dumas: Monte Criston kreivi

Alexandre Dumas'n Monte-Criston kreivi (Le Comte de Monte Cristo, 1844) on 1800-luvun alun Ranskaan sijoittuva tunnettu tarina kostosta. En tahdo paljastaa tarinasta liikaa niille, jotka eivät teosta ole lukeneet, mutta sen voin kertoa, että päähenkilö Edmond Dantès joutuu nuorena syyttömänä vankilaan ja menettää koko elämän, joka hänellä näytti olevan edessään. Kun hän vuosikausia myöhemmin vastoin kaikkia odotuksia pääseekin jälleen ulos maailmaan, tukenaan satumaiset rikkaudet, hän ryhtyy kostamaan vihollisilleen. Dantès uskoo olevansa Jumalan oikeutetulla asialla, ja hänen kostosuunnitelmansa etenevätkin huimaavan nerokkaalla tavalla. Mutta onko kenenkään ihmisen asia asettua Jumalan sijaan ja päättää, mikä on oikeutettua?

Jostain syystä en koskaan lukenut Monte Criston kreiviä nuoruusvuosinani, vaikka varmasti olisin rakastanut sitä silloin. Nyt aikuisiällä jumaloin sitä joka tapauksessa. Luin sen nyt toiseen kertaan ja pidin siitä vielä enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Tämä on niitä kirjoja, joita en edes tunne voivani todella arvioida. Koetan vain kuvailla kirjaa jotenkin.

Monte Criston kreivi on niitä ihmeellisiä teoksia, jotka onnistuvat olemaan yhtä aikaa viihdyttäviä, älykkäitä ja viisaita, taitavasti kirjoitettuja ja samalla helposti lähestyttäviä. Tarina ja hahmot vievät mennessään, kirjaa suorastaan ahmii, ja samalla siinä on paljon sisältöä ja syvällisyyttäkin, joka kumminkin tuodaan ilmi konstailematta ja hienostelematta. Väliin liikuttuu kyyneliin, väliin lukee jännittyneenä seikkailuja ranskalaisessa vankilassa tai italialaisten rosvojen parissa. Kirjasta näkyy kirjoittajan suuri sivistyneisyys ilman että sitä mitenkään alleviivataan.  1800-luvun alun ranskalainen maailma piirtyy esiin herkullisena ja monipuolisena, eikä Dumas vähääkään säästele kuvatessaan ranskalaisylhäisön tekopyhyyttä ja ahneutta tai huijareiden kieroutta. Samalla saamme tavata ilahduttavia ja aitoja hahmoja, joiden kohtalot jäävät liikuttamaan pitkäksi aikaa.

Monte Criston kreivin hahmogalleria on niin laaja, että en oleta minkään elokuvaversion pystyvän kaikkia hahmoja esittelemään. Se on sääli, koska hahmot ovat yksi teoksen herkullisimpia osia. Kaikki hahmot ovat tavalla tai toisella mielenkiintoisia, eikä kukaan ole pelkästään hyvä tai pelkästään paha, vaan kaikki ovat inhimillisiä. Erityisesti, kun vertaa moniin muihin 1800-luvun mieskirjailijoihin, täytyy nostaa hattua Dumas'n kyvylle luoda mielenkiintoisia naishahmoja. Ainakin minulle juuri teoksen monet eri naishahmot ovat mieleisimpiä ja kiinnostavimpia henkilöitä Dantèsin ja häntä vankilassa opettavan papin ohella. He onnistuvat olemaan monitahoisia, kukin omalla tavallaan vahvoja ja älykkäitä, ja silti uskottavia aikansa naisia. Valentine de Villefortkin, joka on kaikkein lähinnä perinteistä, ihanteellista neidon kuvaa, on älykäs, sisimmälleen uskollinen ja omaan rohkeuteensa kasvava – ei siis mikään turha ja lattea tapaus. Mercedes, Dantèsin nuoruudenrakastettu, on koskettava kuvaus monin tavoin ihailtavasta naisesta, joka saa liikaa kärsiä ymmärrettävän heikkouden osoituksen vuoksi. Eugénie Danglars puolestaan pistää kaikki mahdolliset raja-aidat rikki raikuvasti ja on yksi koko romaanin ilahduttavimpia hahmoja. Ja Haydée, joka isäntäänsä palvovana kreikkalaisena orjattarena vaikuttaisi pinnalta katsoen olevan kovinkin alistunut nainen, on ainakin minulle hyvin kiehtova omalaatuisuudessaan ja sisäisessä voimassaan.

 Pidän myös suuresti siitä, että Dantèsin kolme vihollista ovat kuitenkin inhimillisiä hahmoja, joita tarinan edessä alkaa käydä syvästi sääliksi. Oma nerokkuutensa on siinä, että vähimmällä lopulta pääsee se jota vähiten käy sääliksi. Nerokkaita ovat myös koston juonet, jotka oikeastaan vain huolehtivat, että henkilöiden omat heikkoudet, heidän menneisyytensä ja heidän lähellään olevat ihmiset koituvat tavalla tai toisilla tuhoisiksi.

Tämä on romaani, joka pitää alusta loppuun lujasti otteessaan, vuoroin jännittäen, vuoroin huvittaen ja vuoroin liikuttaen jopa kyyneliin. Samoin se on romaani jonka tulen varmasti lukemaan vielä monesti uudelleen.