Marina Fiorato: The Venetian Contract

Marina Fioration The Venetian Contract (julkaistu 2012,  kustantaja John Murray) sijoittuu renessanssiajan Venetsiaan ja Konstantinopoliin. Nuori turkkilaisnainen Feyra, joka toimii sulttaanin haaremin naisten epävirallisena lääkärinä, päätyy yllättävien tapahtumakulkujen kautta Venetsiaan, jossa kauhistuttava ruttoepidemia puhkeaa. Feyra yrittää auttaa ruttouhreja oman tietämyksensä avulla ja samalla pitää piilossa turkkilaisen syntyperänsä, joka aiheuttaa kauhistusta ja vihaa venetsialaisissa. Samalla nuori venetsialainen lääkäri Annibale taistelee vanhakantaisia lääkäreitä ja heidän taikauskoisia perinteitään vastaan löytääkseen niin ikään parannuksen ruttoon. Venetsian il Doge, Sebastiano Vernier, puolestaan määrää arkkitehti Palladion rakentamaan upean katedraalin, jotta Jumala säästäisi Venetsian kansan tältä vitsaukselta. Kaikkien näiden tiet kohtaavat, ja itä ja länsi pystyvät opettamaan toisilleen uutta.

Pidin tästä kirjasta valtavasti. Fiorato kirjoittaa todella hyvin, juoni kulkee sujuvasti ja samalla hän onnistuu loihtimaan esiin renessanssiajan maailman runsaine, elävine ja todentuntuisine yksityiskohtineen. Hän on totisesti tutkinut ajasta ja paikasta muutakin kuin tutut kliseet ja onnistuu taitavalla kirjoittamisellaan viemään lukijan toiseen aikaan ja paikkaan aivan kokonaan. Henkilöt ovat mielenkiintoisia, ja myös tarinan romanttinen puoli (sellainenhan tässä on, en spoilaa ihan valtavasti näin sanomalla kun takakannessakin lukee enemmän) toimii hyvin ja uskottavasti. Siihen olisin tosin ehkä kaivannut vielä vähän enemmänkin kehittelyä. Feyra on todella mielenkiintoinen sankaritar, joka ei tunnu yhtään kliseiseltä siitä huolimatta, että on nykyisille historiallisille romaaneille tyypillisesti vahva ja älykäs ja kaunis nainen jolla on jotain erityistä (Feyran tapauksessa lääkärintaidot). Tykkään myös siitä, miten tässä on tuotu mukaan Ottomaanien valtakunta ja islamilaisessa maailmassa tuolloin Eurooppaa korkeampi tieteen ja taiteen taso. Sekä Venetsian että ottomaanien kulttuuria kuvaillaan rehellisesti, tuoden niin kauniit kuin inhottavatkin puolet esille. Olisin kyllä tykännyt, jos Konstantinopolissa olisi vietetty vähän enemmänkin aikaa.

Vaikka tautien historia ei ehkä useimpien mielestä ole mitenkään hohdokkain aihe, niin todellisuudessahan taudeilla on ollut melkoinen merkitys historiassa ja ihmiselämässä, ja Fiorato tekee taistelusta ruttoa vastaan yhtä kiehtovan kuin jonkin eeppisen fantasiaromaanin taistelut Suurta Pahaa vastaan. Vaikutelmaa vielä lisäävät satunnaiset viittaukset ilmestyskirjaan hevosineen. Johtuu ehkä osittain siitä, etten tunne renessanssia, Venetsiaa ja Ottomaanien valtakuntaa ollenkaan yhtä hyvin kuin vaikka 1800-luvun Eurooppaa, mutta minulle tuli todella vahvasti samanlainen olo kuin jotain todella hyvää fantasiaromaaniakin lukiessa. Sillä erotuksella että tämä kertoo sellaisista historian asioista jotka ovat tapahtuneet, vaikka juuri Feyraa ja Annibalea ei ehkä ollutkaan olemassa (Palladio sen sijaan on historiallinen hahmo).

Minua tosin hämmensi se, että olen siinä käsityksessä että rutto yleensä tappoi todella nopeasti, korkeintaan muutamassa päivässä, mutta tässä tuli joissain kohdissa sellainen vaikutelma, että ruttosairaat potivat tautiaan todella pitkiäkin aikoja. En tiedä, luinko ne kohdat vain huonosti tai onko Fiorato ilmaissut jotkin asiat epäselvästi niin että sellainen vaikutelma tuli hänen tarkoittamattaan. Mutta jos 1500-luvun lopulla on rutto saattanut kestää myös pitkään, niin olisi ollut hyvä tuoda se selvästi tekstissä esillä, koska yleinen käsitys lienee sama kuin minullakin eli että rutto tappaa äkkiä. Fiorato vaikuttaa yleisesti ottaen tehneen tutkimuksensa hyvin, joten varmaan hänellä tässäkin on oikea tieto. Ehkä joskus perehdyn itse asiaan niin hyvin että tiedän miten ruton keston laita oli, ja jos joku tietää minua paremmin niin saa valistaa!

Joka tapauksessa aivan upea historiallinen romaani, ja nyt haluan kyllä lukea Fioraton muitakin kirjoja. Ja lukea lisää renessanssista.

Riikka Stewen: Niin kauan kuin rakastat

Ryhdyn nyt lisäämään tänne myös ennen blogin perustamista lukemieni kirjan arvosteluja. Tämän arvostelun olen jonkin verran muokannut eräälle toiselle sivustolle aikaisemmin kirjoittamastani arviosta, joten teksti tuntuu tutulta, en kopioi kuin itseäni.

Riikka Stewenin esikoisteos Niin kauan kuin rakastat (2011, kustantaja: Teos) kuuluu siihen suuresti rakastamaani kirjallisuuslajiin, jossa liikutaan useammalla aikatasolla ja ratkaistaan menneisyyden arvoituksia. (Taidan tagittaa sellaiset kirjat avainsanoilla "useampi aikataso" ja "menneisyyden arvoitukset" - välillähän teoksissa voi esiintyä vain jompikumpi, mutta kaikkein eniten rakastan niitä joissa on molemmat.) Suomalaisissa kirjoissa olen harvemmin törmännyt sellaiseen, ja niinpä olinkin tästä kirjasta innoissani.

Muutenkin nautin tästä kirjasta paljon enemmän kuin useimmista uusista suomalaisista romaaneista. Voi olla että tartun aina vääriin kirjoihin, mutta kovin usein uudet suomalaiset kirjat eivät istu minun makuuni. Riikka Stewenin Niin kauan kuin rakastat kuitenkin imaisi minut heti ensimmäisistä sivuista alkaen mukaansa ja onnistui myös koskettamaan minua.

Romaani sijoittuu nykypäivän Suomeen mutta käsittelee myös menneitä vuosisatoja, vieraita maita ja ennen kaikkea ikuista ja yleismaailmallista: salattua tietoa, totuuden etsintää – ja rakkautta. Keskeisiin henkilöihin kuuluvat taidehistorioitsija Iris, renessanssitauluja jäljittävä Nicholas Hill, tutkija Ingvall ja hänen ihailemansa Liisa, ja salatun tiedon kautta valtaa himoitseva John Wind. Nämä ja muut henkilöhahmot joutuvat tavalla tai toisella mukaan vyyhtiin, jossa pyritään pääsemään selville Leonardo da Vincin tekemäksi arveleman salaperäisen maalauksen arvoituksesta ja siitä, mitä tiesivät 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun suomalainen taidemaalari Marcus Ekvall ja tämän rakastettu, venäläinen baletin ja teatterin maailmaan kuuluva Sergei.

Minua viehättävät tällaiset monella eri aikatasolla liikkuvat, historian mysteerejä ratkaisemaan pyrkivät kertomukset, joissa tapahtumiin ja salaisuuksiin kietoutuvat henkilöiden moninaiset ihmissuhteet ja kulttuurifilosofiset pohdiskelut. Olen hyvin mielissäni, että joku suomalainenkin on nyt uskaltautunut tämänkaltaista romaania kirjoittamaan ja on kietonut sen myös Suomen historiaan ja kulttuuriin, samalla osoittaen miten Suomen menneisyys ja taide on ollut erottamattomasti kietoutunut eurooppalaiseen ja yleismaailmalliseen. Pidän myös suunnattomasti siitä, että 1800-luvun lopun maailmaan sijoittuva kahden miehen rakkaussuhde saa romaanissa tilaa, ja että sitä ei käsitellä erityisemmin "ajatella, silloinkin oli homoseksuaalisia suhteita"-näkökulmasta eikä ylipäätään Marcuksen ja Sergein sukupuoli mitenkään ole se juttu, vaan heitä käsitellään yksinkertaisesti rakastavaisparina jolla on omat, muuhun kuin sukupuoleen liittyvät ongelmansa.

Stewenin romaani on kaunis ja tunnelmallisesti kirjoitettu. Joitain pieniä teknisiä puutteita oli, kuten saman henkilön lausumien repliikkien sijoittaminen peräkkäisille riveille niin että oli vaikea tajuta kuka milloinkin puhuu. Samoin näkökulmahenkilö vaihteli häiritsevästi kesken kohtauksen kun teksti ei kuitenkaan tuntunut minusta kokonaisuudessaan kaikkitietävällä kertojalla kerrotulta, jolloin eri hahmojen pään sisään voisi hyppiä luontevammin. Eivät nämä kuitenkaan suuremmin lukunautintoa pilanneet, välillä vain hidastivat kun piti ryhtyä seuraamaan kuka puhuu. Enimmäkseen romaanin kieli on kuitenkin kaunista ja kuulasta, persoonallista olematta teennäisesti erikoisuutta tavoittelevaa.

Toisin kuin monet tämän lajin romaanit, Niin kauan kuin rakastat on sangen tiivis, alle 300-sivuinen, ja filosofisista ja kulttuurihistoriallisista keskusteluista huolimatta se ei rönsyile kovin laajasti. Osittain pidän siitä – tiiviys luo omaa mietteliästä tunnelmaansa, jossa tärkeimmät kuvat kirkastuvat eikä muu vie niiltä liikaa tilaa. Osittain teksti on kuitenkin jo liiankin tiivistä. Minun on esimerkiksi vaikea pysyä perässä joissain filosofisissa ja taidehistoriallisissa pohdinnoissa, vaikka minulla onkin suhteellisen hyvä yleissivistys – luulisin ettei romaania kuitenkaan kannata kirjoittaa ainoastaan ihmisille, joilla on taidehistorian korkeakoulututkinto (tai ehkä sivuaineopinnotkin riittäisivät, en tiedä...). Hieman perusteellisempi ajatuskulkujen avaaminen olisi auttanut tässä tapauksessa. Ja jotenkin vain tuntui että kirja loppui aivan liian pian - aloin kaivata tämän perään jotain kunnon 1800-lukulaista tiiliskiveä tai suurta fantasiasarjaa, jotta saisin viettää kiinnostavassa maailmassa pidempäänkin.

Koen myös, että kaikista henkilöhahmoista ei saada tarpeeksi irti näin tiiviillä käsittelyillä. Oikeastaan kaikki hahmot ovat kiinnostavia, mutta monien potentiaalia ei käytetä tarpeeksi. Olisin etenkin kaivannut enemmän Nicholas Hillin näkökulmaa ja hänen kehityksensä käsittelyä, enemmän museojohtaja Doran ja Jonathan Friedin historiaa, ja myös Iriksen hahmoon olisin kaivannut jotain lisää. Matts Ingvallin ja Liisan tarina tuli puolestaan käsitellyksi juuri sopivalla herkkyydellä, ja lisäselittely olisi luultavasti tuntunut turhalta. Nuo kaksi olivat muutenkin hyvin eheät, sympaattiset hahmot, joiden tarina kerrottiin viehättävästi.

 Hahmoista kiehtovimmat olivat minusta nuo menneisyyden rakastavaiset, Sergei ja Marcus, ja kun tarina pyöri paljon heidän ympärillään, olisin kaivannut heistä lisää tietoja. Noita menneisyyteen sijoittuvia pätkiä jommankumman näkökulmasta olisin ehdottomasti kaivannut lisää – edes yksi joka "näytökseen" (näin romaanin eri osat on nimetty) – ja kenties myös hieman lisää heidän elämänsä vaiheiden ja suhteensa tutkiskelua nykyisyydestä käsin. Ylipäätään joissain tapauksissa eri hahmojen tunnepuolen käsittely jäi mielestäni liian ulkokohtaisesti turhan tiivistetyn kuvauksen takia, vaikka tunsin lukiessani, että pinnan alla oli liikkeellä paljon, johon olisin mielelläni päässyt pureutumaan vähän syvemmin. Sergein ja Marcuksen kohtaukset olivat kyllä erinomaisia, olisin vain kaivannut niitä lisää – ehkä myös jonkin sellaisen, jossa he olisivat olleet yhdessä eivätkä vain ajatelleet toisiaan.

Kirjan loppu oli kuitenkin hyvin kaunis, ja tiiviyden ja kertomisen suhde oli siinä täydellinen enkä kaivannut enempää. Kohtaus Marcuksen näkökulmasta vuonna 1917 liikutti minut kyyneliin.

Tuo mainitsemani rakenne, jossa kirjan eri osat on nimetty näytöksiksi, näytelmän tapaan, sopi minusta hyvin, kun ottaa huomioon, miten tärkeää oli teatteri juuri tuona Marcuksen ja Sergein aikana ja miten Sergei liikkui teatterin ja baletin maailmasta. Juuri viiden näytöksen ja epilogin rakenne sopii mainiosti, kun tuohon aikaan näytelmät tapasivat olla viisinäytöksisiä. Tosin viides näytös oli hämmentävän pitkä muihin verrattuna.
Pidin myös suunnattomasti siitä, miten Helsinki tapahtumaympäristönä oli kuvattu. Stewen on maalannut esiin syksyisen Helsingin kauneuden ja tehnyt kaupungin, sen nykyisyyden ja menneisyyden, eläväksi romaanin sivuille. Ajoittain olisin kuitenkin kaivannut sitä, että maisemien sijaan olisi keskitytty enemmän henkilöiden tunteisiin.

Kokonaisuudessaan olen hyvin vaikuttunut Stewenin esikoisromaanista, ja tulen varmasti pitämään tätä kirjailijaa silmällä ja lukemaan myös hänen seuraavat teoksensa. Tämä voi tulla myös joskus toiseen kertaan luetuksi. Muutamat kritiikkini kohdistuvat lähinnä siihen, että mielestäni kaikkia mahdollisuuksia ei ollut käytetty niin hyvin kuin olisi voinut, ja kiehtovista henkilöhahmoista olisi voinut saada enemmän irti, eikä näin suuri tiiviys sovi tähän aihepiiriin, vaikkei kaikkien taidehistoriallisia mysteerejä käsittelevien teosten kai olekaan pakko olla tiiliskiviä. Joka tapauksessa nautin romaanista paljon ja voin suositella sitä.