Kirsi Vainio-Korhonen: Suomen herttuattaren arvoitus

Kirsi Vainio-Korhosen Suomen herttuattaren arvoitus (210 sivua, Edita, 2009) on kokoelma erillisiä historiallisia artikkeleita, jotka kertovat naisista ja arkielämästä 1700-luvun Suomessa. Jokaisessa artikkelissa kuvataan yksi tai kaksi naista, joiden elämässä oli jotain mielenkiintoista, vaikkeivät he ole varsinaisesti tunnettuja, ja joiden kautta voi kertoa paljon yleistä tuon ajan arkielämästä ja erityisesti naisten todellisuudesta. Tuon yleisen tiedon yhdistäminen yksittäisiin tarinoihin onkin yleensä tarpeen, koska näistä naisista on usein säilynyt vain yksittäisiä lähteitä eikä sen perusteella voi päätellä kaikkea. Muistaakseni yhdestäkään heistä ei edes ole kuvaa, vaan Vainio-Korhosen on täytynyt tyytyä kuvittamaan kirja aihepiiriin ja aikakauteen ylipäätään liittyvillä kuvilla, jotka kertovat jotain näiden ihmistenkin todellisuudesta, vaikka eivät heitä esitäkään.

Vainio-Korhonen on kuitenkin tässä niin kuin Sophie Creutzin ajassa mestari kertomaan ihmiskohtaloista, joista tiedämme vain vähän, ja yhdistämään heihin sitä arkielämää ja kulttuuria, jotka heitä melkoisen varmasti ympäröivät aikakausi huomioon ottaen. Vaikka osa tiedosta perustuu arvailuihin ja todennäköisyyksiin, se on selvästi kirjoitettu auki ja ainakaan minusta vaikutelma ei ole liian epäluotettava, sen verran paljon vankkaa tietoa on kuitenkin pohjalle. Muistan että sitä vastoin jätin suositun Anna Kortelaisen Virginie!-kirjan kesken siksi, että se tuntui perustuvan oikeastaan pelkälle spekulaatiolle, kun itse aiheesta ei ollut oikein mitään tietoa. Tässä kirjassa on kuitenkin enemmän faktojakin joista lähteä liikkeelle. Tiedot aikakauden yleisestä elämästä vain täydentävät sitä kuvaa, joka näistä naisista voidaan saada heidän jälkeensä jättämien papereiden ja muiden todisteiden perusteella. 

Mainitsin Sophie Creutzin ajan, ja Sophie Creutz onkin yksi niistä naisista, joista kirja kertoo, hänen ja hänen kälynsä kirjeiden kautta. Myös Jacobina Munsterhjelm, jonka päiväkirjat olivat yhtenä lähteenä Sophie Creutzin tyttären naittamisvaiheista, saa oman artikkelinsa tässä kirjassa. Jacobinan kautta kerrotaan suomalaisten nuorten aatelistyttöjen elämästä maalaiskartanossa. On myös hauskaa, että päiväkirjasitaatit on otettu mukaan kirjoitusvirheineen kaikkineen, se itsessään tuo eläväksi sen miten ylhäisimmissäkään piireissä ei kovin hieno kirjallinen sivistys ollut ihan sitä mitä nykyään ehkä kuvitellaan.

Kirjan oudolta kuulostava nimihenkilö, Suomen herttuatar, on Eva Merthen, josta ainakin Topelius on käyttänyt tuota romanttisen liioittelevaa nimeä, koska hän oli kenraali James Keithin suojatti ja rakastajatar – Venäjän armeijassa ollut skottisyntyinen Keith piti yllä miehityshallintoa Suomessa pikkuvihan aikaan ja hänestä ilmeisesti pidettiin täällä niin paljon, että hänelle kai jopa suunniteltiin Suomen herttuan arvonimeä. Jostain syystä Topelius ei puritaanisella 1800-luvulla nähnyt tarpeelliseksi panna pahakseen sitä, ettei pari ollut naimisissa, Vainio-Korhonen tuo Evasta vähemmän ihanteellisen kuvan kuin Topelius, mutta sitäkin kiinnostavamman. Muita kirjassa kuvattuja naisia ovat esimerkiksi Turun tuomiokirkon öylättileipoja, naisten kehruuopettaja, itse omaa kauppaliikettä pitänyt varakas mamselli Maria Augustin sekä muotitietoinen säätyläistyttöjen opettajatar Christina Krook. Heidän ja useiden muiden kautta muodostuu hyvin monipuolinen ja elävä kuva 1700-luvun arkielämästä etenkin naisten kokemuksessa. Kirjassa liikutaan paljon varsinkin Turussa, joka oli tuolloin Suomen pääkaupunki, mutta muuallakin Suomessa käydään välillä.

Kirsi Vainio-Korhosessa on sekin mainio puoli, että toisin kuin monet muut historiantutkijat, hän kirjoittaa todella hyvää ja nautittavaa suomen kieltä, jota lukee mielellään. Silti minkäänlainen akateeminen vakuuttavuus ei kärsi ainakaan minun mielestäni. Vainio-Korhonen myös kertoo selkeästi, mihin hänen tietonsa kulloinkin perustuvat. Sen tehdessään hän tuo samalla eläväksi sen, miten säilyneistä harvoista asiakirjoista voi päätellä entisajan ihmisten elämää. On kiehtovaa, kuinka hän usein käy läpi jonkun naisen perunkirjan tai muun hänen omaisuuttaan luettelevan asiakirjan, ja pystyy sen perusteella kertomaan koko joukon siitä, minkälaista hänen toimintansa oli, millaista elämää hän vietti ja minkälainen hänen varallisuutensa ja asemansa oli.

Tiivistetysti: tämä on todella mielenkiintoinen pieni kirja, ja Kirsi Vainio-Korhonen on yleensäkin aivan mainio lähde 1700-luvun elämäntavoista ja kulttuurista kiinnostuneille, ja ylipäätään niille jotka tahtovat tietää Suomen historiasta myös naisten, perheiden ja muutenkin tavallisten ihmisten kautta, ei vain kuninkaiden ja sotien mukaan. En ole mikään 1700-luku-ekspertti, joten en sinänsä pysty hyvin arvioimaan kuinka "oikeita" kaikki hänen kertomansa tiedot ovat ja onko jostain yksittäisestä asiasta kenties paljonkin kiistaa tutkijapiireissä, mutta ainakin Vainio-Korhonen on minut onnistunut vakuuttamaan siitä että on tehnyt tutkimuksensa huolellisesti ja tuntee aiheensa hyvin. Voin suositella tätä lämpimästi kaikille, joita aikakausi ja entisajan arkielämä kiinnostavat. Voi olla että neuvoisin historiankirjoihin tottumattomia aloittamaan Sophie Creutzin ajasta, koska yhden henkilön kautta kulkevaa tarinaa voi olla helpompi ja jännittävämpi seurata kuin monia artikkeleita. Mutta yhtä hyvä vaihtoehto tämäkin varmasti on, ja monipuolisempi koska kerrotaan hyvin monenlaisista ihmisistä.

Jyrki Heino: Kellari

Täytyypä alkajaisiksi sanoa, etten ole pitkiin aikoihin ollut niin turhautunut lukiessani kuin Jyrki Heinon Kellarin kanssa. Taitaa olla niin, että johtuen positiivisista kommenteista, joita olin kirjasta etukäteen lukenut ja kuullut, odotin parempaa. Mutta ylipäätään julkaistavilta kirjoilta odottaisin vähän parempaa. Varoitan jo etukäteen, että tästä tulee melko pitkä vuodatus, kuten helposti käy kun ärsyynnyn.

Tämän tyrmäysalun jälkeen käykäämme kuitenkin ensin kirjan positiivisiin puoliin. Kellari (Schildst & Söderström, 2012) on siis historiallinen murhamysteeri 1700-luvun lopun Turusta eli Ruotsin vallan loppuajoilta, jolloin Turku oli vielä Suomen pääkaupunki. Sivistynyt ja salapoliisimaisia taipumuksia omaava luutnantti Wennehielm kutsutaan kaupunginviskaalin avuksi selvittelemään harvinaisen julmalla tavalla tapahtunutta murhaa. Lähtökohdiltaanhan tämä oli minusta aivan mainio. 1700-luvun Suomesta kirjoitetaan ihan liian vähän historiallisia romaaneja, vaikka se on mielenkiintoista aikaa (tai ehkä niitä vain otetaan liian vähän julkaistavaksi?).

Historialliset dekkarit ja mysteerit ovat sitä paitsi minusta todella kutkuttava kirjallisuudenlaji. Olin siis hyvin valmis pitämään tästä kirjasta sen lähtökohdista johtuen, ja minusta on kunnioitettavaa että tuohon aikaan sijoittuvia lähtökohdiltaan mielenkiintoisia tarinoita kirjoitetaan ja julkaistaan. 

Niin ikään tuo murhamysteerin juoni oli sinänsä mielenkiintoinen, samoin siihen liittyneet monet kulttuurihistorialliset, poliittiset, hengelliset ja moraaliset koukerot. Pidin monista henkilöhahmoista, olkoonkin että heistä olisi voinut saada paljon enemmän irti. Etenkin Wennehielm oli sympaattinen, omaperäinen ja uskottava salapoliisihahmo Ruotsin vallan aikaiseen Suomeen, ja mukavan erikoislaatuinen herrasmies kaikkine uudenaikaisine aatteineen mutta silti aikansa lapsi. Teoksessa oli ehdottoman positiivista se, että henkilöt tosiaan ajattelivat ja käyttäytyivät aikakauteen nähden uskottavasti - liian usein historiallisissa romaaneissa näkee sitä, että nykyaikaan kuuluvat hahmot vain siirretään entisiin aikoihin ja puetaan hienoihin kamppeisiin. Totta kai ihminen on sama läpi aikojen, mutta käytöstavat, sopivaisuuden käsitykset, ajattelutavat ja tiedot eivät. Näissä suhteissa Heino oli onnistunut sangen hyvin. Toki päähenkilössä oli jonkin verran sellaista historiallisille romaaneille tyypillistä ärsyttävää kaukonäköisyyttä, että hän tajusi vähän turhan hyvin joitain sellaisia asioita, jotka nykyajan ihmisen näkökulmasta ovat totta mutta eivät välttämättä todella olisi tulleet sen ajan ihmisten mieleen. Mutta ei liian kanssa - ja ainakaan Wennehielm ei arvannut että huonekasvien suosio olisi tullut jäädäkseen!

Heino oli myös selvästi tehnyt historiantutkimuksensa erittäin huolella ja saanut mielenkiintoisia historiallisia seikkoja liitetyksi myös suoraan juoneen - paljastamatta mitään tarkempaa mysteerin ratkaisusta voin kertoa, että tarinan aikana pohdiskellaan niin tuona aikana voimassa ollutta kahvinjuontikieltoa (niin, te kahvimaanikot, kuvitelkaapas että herkkujuomanne olisikin laitonta ja viranomaisten kahviurkkijat hiiviskelisivät nurkissa!) kuin Kustaa III:n murhaan johtanutta aatelissalaliittoakin. Heino on myös ansiokkaasti kaivellut esiin paljon arkielämän yksityiskohtia tuolta ajalta, mikä minusta on usein historian herkullisinta antia. Minua kiinnostaa erityisesti tietää, miten ihmiset elivät, ei niin paljon se kuka heitä hallitsi ja missä rajat sijaitsivat. 

Mutta sinänsä hyvin tehdyssä historiallisessa tutkimuksessa tulee myös yksi isoimmista kompastuskivistä, joita minulla oli teoksen kanssa. Nuo historialliset tiedot kun oli ladeltu enimmäkseen sangen puuduttavasti ikävystyttävimmällä mahdollisella oppikirjatyylillä, ilman että henkilöillä oli mitään todellista syytä ajatella niitä ja ilman että niitä olisi edes yritetty luontevasti ujuttaa kerrontaan. Ihan totta, jos tarinassa tulee hetkeksi tärkeään rooliin kolikot, siihen ei tarvita kappaleen mittaista selostusta valtakunnan senhetkisestä rahajärjestelmästä ja kuka sen kehitti ja miksi! Ihan totta, on tosi kliseistä istuttaa henkilö kirkonpenkkiin pohtimaan sukuhistoriaansa muutaman sivun ajaksi vain, jotta kirjailija pääsee esittelemään säätyläishistorian ja Turun Tuomiokirkon tuntemustaan ja jotta hänen ei tarvitsisi vaivautua tuomaan henkilön taustan olennaisia seikkoja esiin jollain tavalla luontevissa yhteyksissä. Jos henkilö on menossa veneellä hakemaan murhatun ruumista, ei hänen tarvitse pohtia valtakunnan talouden tilaa vain siksi että sattuu lipumaan telakan ohi. Ja niin edelleen. 

Silloinkin, kun faktat oli upotettu luontevammin kerrontaan, mukana oli todella paljon tarpeettoman pitkiksi venytettyjä kohtauksia, joiden ainut tarkoitus oli selvästikin esitellä kirjailijan historiantuntemusta. Ja ehkä kouluttaa lukijaa. Anteeksi nyt vain, minä tiedän mistä löydän historia-aiheisia tietokirjoja, jos tarvitsen niitä. Luen niitä vieläpä melko paljon. Niissä on sitä paitsi yleensä lähdeviitteet, toisin kuin romaaneissa, joten tiedän missä määrin lukemani tieto on luotettavaa. Historiallisessa romaanissa minä tahdon eläväksi muutettua entisaikaa, en kuivakkaita faktasarjoja joka helkkarin välissä keskeyttämässä kerrontaa. Myös historiallisten romaanien pitäisi olla kirjallisuutta eikä ensisijaisesti oman lukeneisuuden esittelyä. Sanoakseni tähän väliin jotain positiivista totean kuitenkin, että aikakauden ruokakulttuuri oli tuotu kerrassaan mainiosti ja eloisasti ilmi Wennehielmin ja hänen taloudenhoitajattarensa keskusteluissa mamsellin kokkaamista aterioista, ja muutenkin Wennehielmin kotielämän kuvauksessa oli paljon mikä toi elämäntapahistoriaa ihan toimivasti esille.

Ei Jyrki Heinon kirjoittaminen muutenkaan mitenkään taitavaa ollut. Kyllä hän ymmärrettäviä ja luettavia lauseita tekee, mutta siinä kaikki. Kieli oli puisevaa ja persoonatonta. En usko, että koko kirjassa oli yhtään oivaltavaa sanaparia. Henkilöhahmot ja näkökulmat vaihtuivat, mutta kieli ja havainnointityyli oli samaa kaikilla eivätkä mitkään tunnetilat ja tunnelmat välittyneet siitä, miten teksti oli kirjoitettu. Näkökulman käyttöä Heino ei aina hallitse kovin hyvin: on kovin alkeellinen virhe hypätä yhden henkilön näkökulmassa ollessa yhtäkkiä toisen henkilön ajatuksiin joita näkökulmahenkilö ei voi mitenkään tietää, ilman että mitenkään tuodaan esille näkökulman vaihdosta tai että kyseessä olisi kaikkitietävä kertoja. 

Ei dekkarien toki aina kuulu olla mitään taideproosan aatelia, mutta ei tässä myöskään ollut sitä dekkareihin ja jännäreihin sopivaa jäntevyyttä ja iskevyyttä. Oli ehkä ajateltu, että ajankuvaan sopii tyylin verkkaisuus ja rauhallisuus, mutta kun eihän sellaisen tarvitsisi tarkoittaa tylsyyttä. Minä aivan rakastan hyvää vanhahtavaa, runsasta kieltä, mutta ei tämä sitä ollut. Hyvin kirjoitettua sen rauhallisen, ajan henkisen tekstinkin pitäisi olla. Kellarin teksti oli enimmäkseen tasapaksua, hengetöntä ja puuduttavaa, ja minulla oli suurimman osan ajasta lähinnä tylsää, vaikka tarinan, ajan ja henkilöiden puolesta olisi ollut kaikki mahdollisuudet pitää minut todella innostuneena ja viihdytettynä. Edes loppuratkaisun lähetessä ei mikään kerronnan rytmissä tai tapahtumien tempossa muuttunut kiihkeämmäksi ja jännitystä lisääväksi, joten minulla oli tylsää vaikka kerrotut tapahtumat olivat oikeastaan periaatteessa sangen mielenkiintoisia. En vain millään kyennyt tuntemaan sitä vaikka luin ne. En tiedä olisinko tätä lukenut loppuun, jos se ei olisi ollut minulla matkalukemisena pitkällä bussimatkalla ja jos en niin olisi tahtonut edes yrittää lukea, kun kerrankin kirjoitetaan jotain 1700-luvun Suomeen sijoittuvaa.

Tuli sellainen olo, että Heino on lähinnä imenyt itseensä suuren määrän tutkimuskirjallisuutta aiheesta, eikä aina sitä parhaimmin kirjoitettua, ja sitten oli omaksunut sen tyylin omaankin kirjoittamiseensa kuvitellen sitä ajanmukaiseksi kieleksi. Kirjoittamisen laatu, sanojen taitava käyttö, oikeanlaisten tunnelmien ja tunteiden herättäminen ei näköjään ollut mitenkään tärkeää. Minulle tämä oli oikein malliesimerkki siitä, miten hyvänkin tarinan ja aiheet saa tuhottua huonolla kirjoittamisella. Enkä oikeasti ole mitenkään paha tapaus siinä suhteessa, että aina nyrpistelisin nenääni sille jos kirjoittaminen ei ole täydellisen säkenöivää ja että kieli olisi minusta sisällön yläpuolella. Ei se minulle ole, mutta ei sen kuulu myöskään latistaa sisältöä. Kuten usein käy kun on pettynyt johonkin kirjaan, voisin oikeasti paasata sivukaupalla, mutta ehkä rajoitan itseäni. Ehkä jonkun ihailijan mielestä tämä on jo nyt kohtuuttoman rajua esikoiskirjailijan tyrmäystä, mutta julkaistu se on esikoiskirjailijakin ja siksi avoin kritiikille. Ja mihinkäs se esikoiskirjailijakaan kehittyisi, jos kaikki kommentit vain hymistelisivät?

Itse mysteerijuonenkin kanssa oli mielestäni puutteita. Se oli kaikilta elementeiltään mielenkiintoinen, mutta ei se mielestäni ollut oikein tasapainotettu, joitain olennaisia johtolankoja ei seurattu tarpeeksi, jotenkin jäi puutteellisesti kehitellyksi se, miksi milloinkin seurattiin tiettyä johtolankaa tai jätettiin tietty suunta väliin. Minua myös ärsytti, että itse näin jo alkuvaiheessa erään todennäköisen ratkaisun, joka tosin osoittautui vääräksi, mutta minua turhautti suunnattomasti, ettei fiksu salapoliisimme edes missään vaiheessa seurannut sitä, koska se sai hänet vaikuttamaan todella typerältä - ja sitten ihan loppuvaiheessa kerrottiin tyyliin "Wennehielm oli koko ajan epäillyt asiaa X, mutta nyt se sai selityksensä" eikä kuitenkaan missään koko edeltävän n. 250 sivun aikana Wennehielm ollut asiaa X epäillyt, ja juuri se oli saanut minut sitä epäilemään. Jos Wennehielmin olisi näytetty sitä epäilevän ja tekevän asian johdosta jotain tutkimusta, juuri se olisi voinut olla mainio keino johtaa lukijaa harhaan ja saada hänet uskomaan, että nyt ollaan jollain oikeilla jäljillä, kun samalla olisi sitten todelliseen ratkaisuun liittyvät seikat vedetty hänen nenänsä editse huomaamatta. Heino osaa kyllä punoa kiinnostavista elementeistä mysteerin ideatasolla, mutta hänellä on vielä harjoiteltavaa siinä, miten kirjoittaa sen ratkaisemiseen johtavista päättelyistä ja tutkimuksista. OK, luin samalla viikolla kaksi Agatha Christien romaania ja kaksi Sherlock Holmes -tarinaa (olin sairaana ja minulla oli äänikirjoja), joten tämä ei ehkä ole reilua, mutta toisaalta minua on yleensä melko helppo viihdyttää mysteereillä, koska luen niitä harvakseltaan mutta hyvin kiinnostuneena enkä ole mikään haka ratkaisemaan niitä itse.

Täytyy lisätä, että melkein kaikki kirjasta lukemani arviot olivat kiittäviä, mutta en toisaalta tiedä, mitä niiden lukijat yleisesti ottaen odottavat kirjoilta ja historiallisilta romaaneilta ja millaisia kirjoja he yleensä lukevat. Sentään Savon Sanomien kriitikko oli ollut kanssani samaa mieltä siitä, että kerronta olisi kaivannut parantamista.

Lopettaakseni kuitenkin joihinkin positiivisiin asioihin totean, että kaikesta huolimatta Heino on kyhännyt kasaan kelpo juonen, joka yhdistää mielenkiintoisesti tuon ajan kulttuuri-historiallisia ilmiöitä, poliittisia juonitteluja, kansainvälisiä kuohuntoja ja uskonnollisia, mystisiä ja moraalisia aiheita. Aikakauden valinta oli myös minulle mieleen, eikä häntä voi ainakaan tutkimuksen puutteesta syyttää. Jos hän kirjoittaa lisää Wennehielmin tutkimuksia, olen luultavasti kahden vaiheilla lukeako vai ei - olen sinänsä tykästynyt luutnanttiin hahmona, ja aikakausi miellyttää minua, mutta en ehkä silti tahdo lisää tällaista kirjallista tervanjuontia, joten saa olla kirjoittamisen laatu selvästi parantunut jotta lukisin lisää.

Loppujen lopuksi totean, että kirjoitettuani tämän kaiken olen saanut siihen purettua sen verran turhautumistani, että olen jo osittain leppynyt Heinolle, ja kaikista puutteista ja turhautumisista huolimatta olen sentään kiitollinen, että hän on kirjoittanut dekkarin, eli genreltään hyvin helposti lähestyttävän tarinan, aivan liian vähän käytetystä mielenkiintoisesta historiallisesta aikakaudesta Suomessa. Ehkä se ainakin tuo tuota aikakautta ja sen elämää lähemmäksi sellaisille lukijoille, joilla ei ole ongelmia sen kanssa miten tämä on kirjoitettu. Toivoisin kumminkin, että historiallista romaania arvostettaisiin kirjallisuutena sen verran, että kustantajat vaatisivat muokkaamaan kirjaa tätä paremmin kirjoitetuksi ennen kuin ottavat sen julkaistavaksi. Olisin mielelläni pitänyt tästä.

Arvioita ihmisiltä, jotka tykkäsivät enemmän kuin minä, on ainakin Mari A:n kirjablogissa ja Kirsin kirjanurkassa.

Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (äänikirja)

Tunnun kuuntelevan äänikirjoja mieluiten sairaana, koska silloin tarvitsen viihdykettä joka ei rasita silmiä (kaiken sortin kuumeilusta ja flunssasta saan yleensä aristavat silmät). Jostain syystä olen Jane Austenin Neito vanhassa linnassa -äänikirjan kuunnellut lähinnä eri sairastelujen aikana pidemmällä ajalla, nyt kuuntelin viimeiset kolme levyä kahdeksasta. Olen lukenut alkuperäisen Northanger Abbeyn joskus vajaat 10 vuotta sitten, ja oli hauska tutustua nyt siihen uudestaan. Luulen, että pääsyynä hidasteluuni äänikirjan kanssa voi olla se, että Erja Manto lukijana ei ihan toiminut minulle. Hän luki kyllä kertovat kohdat ihan hyvin, vaikka olisi ehkä voinut olla vielä eläväisempi, mutta minua häiritsi varsinkin se, miten hän luki sankaritar Catherinea. Hänen Catherinensa kuulosti kovin nynnyltä ja häneltä puuttui se pirteys ja eloisuus, joka tytössä viehätti minua kirjaa lukiessani. Voi myös olla, että tämä kirja ei ihan parhaimmin Austenin romaaneista sovi äänikirjaksi, koska se on vähän epätasainen laadultaan, joten joissakin kohdissa mielenkiinto voi herpaantua kun kuunneltuna ne kestävät kauemmin kuin luettuina. Tietysti tämä voi myös johtua juuri siitä että kuuntelin sitä sairaana...

Northanger Abbey eli vanhalta suomennokseltaan Neito vanhassa linnassa on Austenin nuoruudenteoksia, 1700-luvun lopussa kirjoitettu mutta vasta myöhemmin julkaistu. Kuten nimestä voi ehkä päätelläkin, kirja on osittain satiiri ja parodia niistä goottiromanttisista romaaneista, jotka olivat tuohon aikaan kovasti suosiossa. Nuori Catherine, joka pääsee ensimmäistä kertaa Bathin kaupunkiin kotoisasta maalaiskodistaan, on lukenut runsain määrin romaaneja ja odottaa koko ajan jotain hyvin jännittävää ja romanttista tapahtuvaksi. Mutta sen sijaan, että hän saisi kokea sellaisia vertahyytäviä seikkailuja kuin Ann Radcliffen ja muiden suosittujen kirjailijoiden sankarittaret, Catherine joutuukin oppimaan paljon arkisempia mutta todellisempia asioita kanssaihmisistään ja näiden luonteiden arvioimisesta, ja hillitsemään omaa mielikuvitustaan jotta näkisi asiat sellaisina kuin ne ovat. Loppujen lopuksi hänen suurimpia kärsimyksiään eivät aiheutakaan synkät turmeltuneet aatelismiehet tai menneiden vuosien julmat salaisuudet, vaan ihmisluonnon paljon tavanomaisemmat ikävyydet. Mutta ei huolta, onnellinen rakkaus juuri sopivan nuoren miehen kanssa löytyy kyllä, eikä sentään kohtuuttomien vaikeuksien takaa.

Tämä kirja tuli tällä kerralla hauskemmaksi siitä, että olen tässä välissä lukenut joitain goottiromantiikan teoksia ja pystyin vähän vertailemaan. Rakenteessa on jotain samankaltaisuuksia Ann Radcliffen Mysteries of Udolphoon, ja yleisesti tuon genren kliseitä käytetään hauskasti hyväksi niin että kaikenlaisen ah niin tyrmäävän kauniin ja ah niin kauhistuttavan pahan sijaan paljastuukin tavallisen herttaisia tai tavallisen pikkumaisia ihmisiä, josta sitten herkullisia kohtauksia syntyy, ja Catherine on noiden romaanien sankarittarien ihmeellisyyden ja jumalaisen kauneuden sijasta kovin tavallinen tyttö, jossa ei ole mitään erityisiä taipumuksia sankarittarena oloon. Ehkä kirjaa kuitenkin myös jonkin verran rajoittaa tämä satiiriluonne, koska joissakin "Catherine kuvittelee olevansa goottiromanttisen kirjan sankaritar"-tapauksissa vellotaan hieman turhan pitkään ja tarkasti kokonaisuutta ajatellen. Austen tuntuu tässä kirjassa, tuota goottiromanttiseen kirjallisuuteen tekemäänsä kontrastia käyttäen, kehitelleen sitä realistisen tarkkanäköistä, huvittunutta ja samalla lämpimän inhimillistä tyyliä, joka sitten hänen myöhemmissä romaaneissaan puhkesi enemmän kukkaan. Ei tämä kirja kuitenkaan pelkkänä parodiana tyydy olemaan, vaan kohoaa kuitenkin ihan omaksi itsenäiseksi tarinakseen jossa pääosaan nousevat ne vastukset, joita kohtaavat herttaiset ja aidot ihmiset ahneiden ja epärehellisten keskellä aavistamatta liikkuessaan.

Henkilöt ovat kivoja, mutta sivuhenkilöissä ei ole yhtä paljon herkullisia ja mielenkiintoisia tapauksia kuin Austenin myöhemmissä romaaneissa, vaan useimmat heistä jäävät suurpiirteisemmiksi. Moniin heistä olisin mielelläni tutustunut vähän paremmin. Tämä on myös ainut, jossa sankarittaren perhe ei ole merkittävässä roolissa (OK, Kasvattitytön tarinassa se on kasvattiperhe, ei biologinen perhe), koska Catherine on melkein koko ajan poissa vierailuilla. Sankaritar ja sankari ovat kuitenkin ihania. Catherine on nuori ja korostetun tavanomainen, ei sellainen säkenöivä älyn ja saavutusten kuningatar kuin osa Austenin muista sankarittarista, mutta vaikka hän onkin hupsu antaessaan mielikuvituksensa johtaa häntä harhaan, hän ei ole typerä eikä kevytmielinen, vaan hyväsydäminen, aito ja herttainen olento, joka ei tahdo pahaa kenellekään eikä teeskentele mitään, ja sellaisena mielestäni valloittava. Henry Tilney on omia suosikkejani Austenin sankareista, johtuen ehkä etenkin seuraavista seikoista: hänellä on huumorintajua eikä hän ole niin korostetun täydellinen kuin useimmat muut Austenin sankarit, vaan hänessä on enemmän eloisaa persoonallisuutta, niin että hän on kuitenkin läpeensä kunnon poika. Ja aivan erityiseksi kunniaksi hänelle lasken sen, että hän pitää romaaneista ja ylistää niitä ehdottomasti! Mies joka ei häpeile lukea goottiromanttisia kertomuksia ja kertoo olleensa romaanista niin lumoutunut ettei voinut luopua siitä ennen kuin oli saanut sen luettua, hänessä on sitä jotain!

PS. Tuo suomennoksen kannen kuva (Thomas Lawrencen maalaus Pinkie vuodelta 1794) on muuten mielestäni niin täydellinen tähän. Tuo kuvan tyttö näyttää ihan sellaiselta millaiseksi kuvittelen Catherinen, niin ulkomuoto kuin luonne, ja aikakausi ja maisema sopivat myös.

Jacqueline Kelly: Luonnonlapsi Calpurnia Tate

Olin tosi ihastuksissani kun aloin lukea Jacqueline Kellyn nuortenromaania Luonnonlapsi Calpurnia Tate (The Evolution of Calpurnia Tate; alkuperäinen ilmestynyt vuonna 2009, suomeksi julkaissut Karisto vuonna 2011). Historiallinen nuortenromaani jonka päähenkilö rakastaa luonnontiedettä! Sen lisäksi että rakastan historiaa, historiallisia romaaneja ja tyttökirjoja, saan kicksejä luonnontieteiden historiasta, joten tämä oli minulle todella mielenkiintoinen löytö. 11-vuotias Calpurnia-tyttö teksasilaisessa tilallisperheessä vuonna 1899 kiinnostuu tutkimaan ympäristöään ja oppimaan tuntemaan ja ymmärtämään siellä olevia eläin- ja kasvilajeja. Kumppanikseen hän saa yllättäen eristäytyvän isoisänsä, joka on vanhoilla päivillään jättänyt tilanhoidon Calpurnian isälle ja keskittynyt luonnontieteisiin. Pojantytär ja isoisä samoilevat pitkin jokiniittyjä luetteloiden havaintojaan - ja löytyykö lähiympäristöstä jopa aivan uusi virnalaji? Calpurnia saa kuitenkin havaita, ettei tytön ole kovin helppoa tuona aikana haaveilla luonnontieteilijän urasta, ja äiti yrittää visusti ohjata hänet taloudenpidon ja muiden naisellisten puuhien pariin. Onneksi sentään isoisä tukee Calpurnia-parkaa, joka kärvistelee 1800-luvun tyttöjen ahtaiden vaatimusten rajoissa.

Kirjassa on paljon samaa kuin vanhoissa tyttökirjoissa L.M. Montgomeryn, Louisa May Alcottin, Laura Ingalls Wilderin jne. tyyliin. Jopa kirjan episodimainen luonne muistuttaa niistä - vaikka kokonainen juonenkaari tarinasta löytyykin, siinä on myös paljon yksittäisiä tai vain löyhästi yhteen liittyviä tarinoita. Noista rakkaista tyttökirjoista muistuttaa myös Calpurnian omapäinen luonne ja taipumus haaveilla enemmästä kuin on tavanomaista. Siinä, että kirjoittaa nykyaikana historiallisen tyttöromaanin, on kuitenkin se etu, että voi vielä enemmän kirjoittaa sellaisista aiheista joita entisaikaan ei ollut nuortenromaaneihin sopivaa laittaa, ja Calpurnia unelmoikin paljon enemmän naisen tyypillisestä roolista poikkeavasta tulevaisuudesta kuin vanhempien kirjojen sankarittaret. Hän myös kapinoi enemmän tytön roolia ja naiseuden vaatimuksia vastaan eikä aio purematta niellä sitä, että hänen elämänsä pitäisi kuulua keittiön ja kutimen ääressä.

Omapäinen Calpurnia on hauska ja mielenkiintoinen sankaritar, ja hänen perheessäänkin on persoonia. Isoisän ohella pidin eniten lempeästä ja herkästä Travis-veljestä, joka kasvattaa angorapupuja ja on Calpurniankin mielestä joukon paras. Myös Harry-isoveli rakastumisineen on hauska hahmo. Kirja on periaatteessa elävästi ja sujuvasti kirjoitettu, mutta jokin minua hieman hämmensi sen kirjoitustyylissä. Se on kirjoitettu Calpurnian näkökulmasta minä-muodossa, ja jotenkin tuntuu ettei Calpurnian oma ääni tunnu tekstissä ihan tarpeeksi - joku hänen kaltaisensa yksitoistavuotias kai kuvailisi tapahtumia vielä hieman omaperäisemmin ja rempseämmin? Jollain tapaa kirja toi mieleeni muistelmat, joita joku paljon myöhemmin kirjoittaa omasta elämästään, tyylissä oli jotain samankaltaista, ja sellaisena sitä sitten luin. Mutta se olisi ehkä ollut romaanina vähän vetävämpi, jos Calpurnian oma ääni olisi tullut vahvemmin läpi, nyt tuntui vähän että Kellyn tekemä runsas historiallinen tutkimus oli lyönyt leimansa romaanin kieleen hieman liikaa. Tykkäsin kyllä siitä, miten historia limittyi kerrontaan niin ettei missään vaiheessa tullut sellainen olo että lukee jotain opettavaista oppikirjaa, vaan aika oli luontevasti mukana tapahtumissa.

Calpurnian tarina jää tässä oikeastaan aika kesken ja avoimeksi, ja toivon että tälle on vielä joskus tulossa jatkoa, sillä Calpurnian myöhemmistä vaiheista saisi vielä paljon irti. Sinänsä minua ei lopun tietty avoimuus haittaa, koska siinä ollaan kuitenkin johonkin edetty, ja olisi aika epärealistista jos Calpurnian koko elämä tuossa vaiheessa ratkeaisi niin että hän 11-vuotiaana tietäisi jo voivansa tehdä juuri mitä tahtoo. Mutta toivon, ettei hänen tarinansa jää tähän vaan kirjailijatar palaa siihen vielä.