Tunnun kuuntelevan äänikirjoja mieluiten sairaana, koska
silloin tarvitsen viihdykettä joka ei rasita silmiä (kaiken sortin kuumeilusta
ja flunssasta saan yleensä aristavat silmät). Jostain syystä olen Jane Austenin
Neito vanhassa linnassa -äänikirjan kuunnellut lähinnä eri sairastelujen aikana
pidemmällä ajalla, nyt kuuntelin viimeiset kolme levyä kahdeksasta. Olen
lukenut alkuperäisen Northanger Abbeyn
joskus vajaat 10 vuotta sitten, ja oli hauska tutustua nyt siihen uudestaan.
Luulen, että pääsyynä hidasteluuni äänikirjan kanssa voi olla se, että Erja
Manto lukijana ei ihan toiminut minulle. Hän luki kyllä kertovat kohdat ihan
hyvin, vaikka olisi ehkä voinut olla vielä eläväisempi, mutta minua häiritsi
varsinkin se, miten hän luki sankaritar Catherinea. Hänen Catherinensa kuulosti
kovin nynnyltä ja häneltä puuttui se pirteys ja eloisuus, joka tytössä viehätti
minua kirjaa lukiessani. Voi myös olla, että tämä kirja ei ihan parhaimmin
Austenin romaaneista sovi äänikirjaksi, koska se on vähän epätasainen
laadultaan, joten joissakin kohdissa mielenkiinto voi herpaantua kun
kuunneltuna ne kestävät kauemmin kuin luettuina. Tietysti tämä voi myös johtua
juuri siitä että kuuntelin sitä sairaana...
Northanger Abbey eli vanhalta suomennokseltaan Neito
vanhassa linnassa on Austenin nuoruudenteoksia, 1700-luvun lopussa kirjoitettu
mutta vasta myöhemmin julkaistu. Kuten nimestä voi ehkä päätelläkin, kirja on
osittain satiiri ja parodia niistä goottiromanttisista romaaneista, jotka
olivat tuohon aikaan kovasti suosiossa. Nuori Catherine, joka pääsee
ensimmäistä kertaa Bathin kaupunkiin kotoisasta maalaiskodistaan, on lukenut
runsain määrin romaaneja ja odottaa koko ajan jotain hyvin jännittävää ja
romanttista tapahtuvaksi. Mutta sen sijaan, että hän saisi kokea sellaisia
vertahyytäviä seikkailuja kuin Ann Radcliffen ja muiden suosittujen
kirjailijoiden sankarittaret, Catherine joutuukin oppimaan paljon arkisempia
mutta todellisempia asioita kanssaihmisistään ja näiden luonteiden
arvioimisesta, ja hillitsemään omaa mielikuvitustaan jotta näkisi asiat
sellaisina kuin ne ovat. Loppujen lopuksi hänen suurimpia kärsimyksiään eivät
aiheutakaan synkät turmeltuneet aatelismiehet tai menneiden vuosien julmat
salaisuudet, vaan ihmisluonnon paljon tavanomaisemmat ikävyydet. Mutta ei
huolta, onnellinen rakkaus juuri sopivan nuoren miehen kanssa löytyy kyllä,
eikä sentään kohtuuttomien vaikeuksien takaa.
Tämä kirja tuli tällä kerralla hauskemmaksi siitä, että olen
tässä välissä lukenut joitain goottiromantiikan teoksia ja pystyin vähän
vertailemaan. Rakenteessa on jotain samankaltaisuuksia Ann Radcliffen Mysteries
of Udolphoon, ja yleisesti tuon genren kliseitä käytetään hauskasti hyväksi
niin että kaikenlaisen ah niin tyrmäävän kauniin ja ah niin kauhistuttavan
pahan sijaan paljastuukin tavallisen herttaisia tai tavallisen pikkumaisia
ihmisiä, josta sitten herkullisia kohtauksia syntyy, ja Catherine on noiden
romaanien sankarittarien ihmeellisyyden ja jumalaisen kauneuden sijasta kovin
tavallinen tyttö, jossa ei ole mitään erityisiä taipumuksia sankarittarena
oloon. Ehkä kirjaa kuitenkin myös jonkin verran rajoittaa tämä satiiriluonne,
koska joissakin "Catherine kuvittelee olevansa goottiromanttisen kirjan
sankaritar"-tapauksissa vellotaan hieman turhan pitkään ja tarkasti
kokonaisuutta ajatellen. Austen tuntuu tässä kirjassa, tuota goottiromanttiseen
kirjallisuuteen tekemäänsä kontrastia käyttäen, kehitelleen sitä realistisen
tarkkanäköistä, huvittunutta ja samalla lämpimän inhimillistä tyyliä, joka
sitten hänen myöhemmissä romaaneissaan puhkesi enemmän kukkaan. Ei tämä kirja
kuitenkaan pelkkänä parodiana tyydy olemaan, vaan kohoaa kuitenkin ihan omaksi
itsenäiseksi tarinakseen jossa pääosaan nousevat ne vastukset, joita kohtaavat
herttaiset ja aidot ihmiset ahneiden ja epärehellisten keskellä aavistamatta
liikkuessaan.
Henkilöt ovat kivoja, mutta sivuhenkilöissä ei ole yhtä
paljon herkullisia ja mielenkiintoisia tapauksia kuin Austenin myöhemmissä
romaaneissa, vaan useimmat heistä jäävät suurpiirteisemmiksi. Moniin heistä
olisin mielelläni tutustunut vähän paremmin. Tämä on myös ainut, jossa
sankarittaren perhe ei ole merkittävässä roolissa (OK, Kasvattitytön tarinassa
se on kasvattiperhe, ei biologinen perhe), koska Catherine on melkein koko ajan
poissa vierailuilla. Sankaritar ja sankari ovat kuitenkin ihania. Catherine on
nuori ja korostetun tavanomainen, ei sellainen säkenöivä älyn ja saavutusten
kuningatar kuin osa Austenin muista sankarittarista, mutta vaikka hän onkin
hupsu antaessaan mielikuvituksensa johtaa häntä harhaan, hän ei ole typerä eikä
kevytmielinen, vaan hyväsydäminen, aito ja herttainen olento, joka ei tahdo
pahaa kenellekään eikä teeskentele mitään, ja sellaisena mielestäni valloittava.
Henry Tilney on omia suosikkejani Austenin sankareista, johtuen ehkä etenkin
seuraavista seikoista: hänellä on huumorintajua eikä hän ole niin korostetun
täydellinen kuin useimmat muut Austenin sankarit, vaan hänessä on enemmän
eloisaa persoonallisuutta, niin että hän on kuitenkin läpeensä kunnon poika. Ja
aivan erityiseksi kunniaksi hänelle lasken sen, että hän pitää romaaneista ja
ylistää niitä ehdottomasti! Mies joka ei häpeile lukea goottiromanttisia
kertomuksia ja kertoo olleensa romaanista niin lumoutunut ettei voinut luopua
siitä ennen kuin oli saanut sen luettua, hänessä on sitä jotain!
PS. Tuo suomennoksen kannen kuva (Thomas Lawrencen maalaus Pinkie vuodelta 1794) on muuten mielestäni niin täydellinen tähän. Tuo kuvan tyttö näyttää ihan sellaiselta millaiseksi kuvittelen Catherinen, niin ulkomuoto kuin luonne, ja aikakausi ja maisema sopivat myös.
PS. Tuo suomennoksen kannen kuva (Thomas Lawrencen maalaus Pinkie vuodelta 1794) on muuten mielestäni niin täydellinen tähän. Tuo kuvan tyttö näyttää ihan sellaiselta millaiseksi kuvittelen Catherinen, niin ulkomuoto kuin luonne, ja aikakausi ja maisema sopivat myös.
Northanger Abbey ei ole suosikkini Jane Austenin tuotannossa, mutta ihan viindyttävä kirja kuitenkin. Äänikirjoihin suhtaudun vähän varauksella, eikä minulla oikein olisi niitä aikaa kuunnellakaan tässä elämäntilanteessa, mutta ehkä jossain vaiheessa otan asiakseni tutustua formaattiin.
VastaaPoistaTulin kertomaan, että sinulle on haaste blogissani :)
Tässä tosiaan näkyy se, että kyse on kirjailijan varhaistuotannosta ja että se on kirjoitettu satiiriksi eikä itsenäisemmistä lähtökohdista. Tykkään kuitenkin jotenkin kovin paljon sen puutteista huolimatta, en tiedä johtuuko se pienestä sisäisestä goottiromantikostani joka nauttii masokistisesti kun hänelle vähän naureskellaan, vai siitä että Henry Tilney on sankarina enemmän minun juttuuni kuin ne myöhempien Austenien jäyhät herra täydellisyydet tyyliin Darcy. Ei niin ettenkö rakastaisi monia myöhemmistä kirjoista enemmän, mutta Henry Tilney taitaisi olla se Austenin mies, jonka kanssa lähtisin heti paikalla kynttiläillalliselle. Meillä olisi sitä paitsi paljon puhuttavaa, kun voitaisiin puhua romaaneista - en usko, että herra Darcy on lukenut Ann Radcliffeä. :-D
PoistaOoh, ihan oikea haaste minulle! Kiitoksia, en huomannut sitä heti, mutta vastaan siihen heti kun ehdin!
Voi kun hauskaa, että löysin blogisi! Kirjamakuni vaikuttaa menevän ainakin jossakin määrin yksiin omasi kanssa, (minäkin arvostan erityisesti vanhempaa kirjallisuutta), joten jään innolla seurailemaan blogiasi.
VastaaPoistaMietin, olenkohan ikinä lukenut tuota Neito vanhassa linnassaan -teosta...? En ole varma. Ainakin muistan nähneeni siitä tehdyn elokuvan varmaan useammankin kerran ja pitäneeni tarinasta. Pitäisi siis varmaan tarttua kirjaankin, jos nyt on sattunut käymään niin, etten sitä ole ikinä lukenut.
Kiitos kommentista! Minun on pitänyt kommentoida sinunkin blogiisi, sillä olin myös iloinen sinun blogisi löytämisestä, on niin mukavaa löytää ihmisiä joilla on samankaltainen kirjamaku kuin itsellänikin. Tunnen välillä oloni kovin yksinäiseksi täällä uutuuskirjoja lukevien meressä, itse yritän epätoivoisesti saada itseäni lukemaan edes jotain 2000-luvulla julkaistua, joka ei ole historiallinen romaani eikä fantasiaa. :-D
PoistaItse en ole ikinä nähnyt kirjasta tehtyä elokuvaa - vaikea oikeastaan kuvitella, miten se toimisi elokuvana, koska kirja perustuu paljon sille goottiromantiikan parodioinnille ja Catherinen ajatuskulkujen seuraamiselle, ja luulen että jokin terä helposti jää pois muussa muodossa kuin romaanina, vaikka varmaan sitä samaa voi jotenkin tuoda vastaavien elokuvien parodioinnin kautta. Mutta olisi silti hauska nähdä se. Ei tämä parhaita Austeneita ole, mutta lukemisen arvoinen silti!
Ihana nähdä, että joku muukin on paneutunut tähän Austenin muiden romaanien varjoon usein jäävään romaaniin! Northanger Abbeyn epätasaista laatua selittänee, että sitä on kirjoitettu useaan kertaan ja useaan eri otteeseen. Se ei ole samalla lailla viimeistelty (tai loppuun viety ollenkaan) teos kuin esim. Ylpeys ja ennakkoluulo tai Emma.
VastaaPoistaPidin myös kovasti herra Tilneysta. Hänessä yhdistyy sopivasti sekä huumori että herrasmiehen käytös ja äly. Jollakin lailla Henry Tilneystä tulee eräs toinen Henry mieleen - nimittäin Henry Crawford, joka myös on lahjakas seurustelutaidoiltaan. Kumpikaan ei alunperin suhtaudu neitoseen täysin vakavissaan. Tilneyta kiehtoo Catherinen hupsuus ja tietämättömyys, mutta myös tämän goottilaista romaania kohtaan tuntema intohimo, jota Tilney suorastaan ruokkii. Crawford sen sijaan näkee Fannyssa haasteen, johon hän alkaa testata viehätysvoimaansa.